17.5.26
Tyypillinen työpäiväni on yksitotinen ja alkaa aikaisin. Juon kahvia ja vietän aikaa elämäni asioiden kanssa yöllä avautuneen turvin. Askel taakse ja puolitoista eteen, repeat. Koitan olla tarkka ja valpas.
Uuvuttuani muodon löytämiseen ja löytöjen sietämiseen teen aamutoimet – kello saattaa olla jo yli puolen päivän. Usein palaan läppärille, etenkin, jos asia on avautumassa lisää. Aina en malta kaikkia aamutoimia. Kun tytär oli päiväkodissa, hain hänet usein yöpuvussa. Jos hänet pitää heittää kesken kaiken jonnekin, teen sen yöpuvussa. Talvella asioin kaupassa ja käyn lenkeillä kuorihousut yöpuvun päällä. Kerran ajauduin tässä asussa katsomaan suomalaisen maalaustaiteen kultakauden mestareita.
Alkuiltapäivästä tulee väsymys. Hyvä että sanon tämän, koska se auttaa näkemään minkä on jo tehnyt ja minkä teen lähes päivittäin. Ennen olen ankarana ihmetellyt väsymystäni. Kohtelin itseäni pitkään virkanaisena joka ei löydä paikkaansa.
Kunnioitan tällä blogilla kaiken maailman hiljaista työtä: Pakko ylettyä todelliseen. Ne joilla on paljon voimia ja sopivasti suojia, voivat tehdä hyvää 8.15 -16.30. Jos ei ole haavojen suojaksi rakennettuja muureja tai muureja on liikaa, voi elää kuopimalla pintaa ja keskiosia. Ihmisillä on erilaisia taipumuksia. Joku muu saattaa olla puoleen päivään mennessä tehnyt paljon hyvää työtä toisella tavalla. Suurin osa ihmisistä lienee ”joku muu”. Sitten on niitä jotka tekevät paljon työtä ja haukkuvat pomoa ja hallitusta ja silti työ on hyödytöntä, heidän arvojensa vastaista, heidän tekemäänsä.
Onko paljon niitä, jotka tekevät hyvää työtä eivätkä itse huomaa sitä? Tällaista kärsimystä haluan elämässä vähentää ja aloitan itsestä.
Palatkaamme asiaan: Iltapäivällä olen jo tosi väsynyt. Oikaisen sohvalle tai menen hetkeksi maailmaan, joko vain takapihalle tai kodin töihin tai sitten reissulle (ennen kävin kävelyillä kaverien kanssa mutta se on jäänyt). Alkuillan tunnit ovat vaikeimpia. Väsyttää (edelleen) enkä tiedä miten levätä. Nauttisin mielelläni kaikesta ilosta ja kiinnostavasta mitä minulle on työn edestä tai vastikkeetta päivän aikana suotu.
Ruuanlaittoon ryhtymisessä menee oma energiansa. Keittiöstä saa voimaa, siitä, että valmistaa mieleistä ja ruokkii itsensä ja perheen. Joidenkin on vaikea kokea surua. Itseltäni se onnistuu herkimmin ruokaa laittaessa.
Jos illalla on vaikeaa, vetäydyn hetkeksi toiveenani löytää takaisin realiteetteihin, siis siihen tilaan jossa natsikuoreni ei varoita että jotain pitäisi vielä tehdä ettet jää yksin vauva-ajan ainoan ystäväsi tiikerin kanssa. Tällaisen pelon voi taltuttaa viinilasillisella tai maltillisella treenillä, paskempi keino on vihan ja katkeruuden täplittämä vääräntoivonkudos, armo ja rauha tämän asian muistolle.
Päivällisen jälkeen usein helpottaa. On helpompi levätä, kun on ruokkinut perheensä ja päivä on pulkassa jo ihan sillä perusteella että virkamiehetkin lepäävät jo sohvillaan. En käsitä että pystyin joskus kirjoittamaan konttoripöydän ääressä, siitä tulee nykyään kehoon outoja tuntemuksia.
Minulta joskus kysytään mitä teen elääkseni. Vastaan että kirjoitan. Ahaa kiinnostavaa mut mitä sä oikeesti teet? Saatan sanoa että olen tuntiopettajana siellä ja konsulttina täällä lähinnä suojatakseni itseäni. Sisäiselle working class -tiikerille on myös vaikea kertoa olevansa naimisissa ja elävänsä puolisonsa kanssa toinen toistaan tukien.
