Järjestin 50-vuotisjuhlat. Kun täytin 30, mieheni piti minulle yllätyssynttärit. Nelikymppiset menivät pienesti sylivauvan kanssa. Sitten juhlin akateemista väitöstä. En ole koskaan ennen järjestänyt vastaanottoa vain itseni takia.
Tämä juttu ei kerro juhlista vaan ristiriidasta. Aloin suunnittelemaan kemuja hyvissä ajoin. Se kävi työstä. Joka kerta piti tehdä vastatyö ja perustella juhlat: kukas ne pitää, jos en minä. You’re worth it, sanoo Garnier-tyttö.
Juhlia edeltävä viikko oli rankka. Aivosähköt ja elimistö temppuilivat, olin niin huonohappinen, että mieheni joutui kuskaamaan minua kauppaan. Neurologiset myrskyt näkyvät vain vähän ulospäin, mutta niiden armoilla ei ole hyvä olla yksin.
Nyt lääkäriin, ystävä kannusti vedoten turvallisuuteeni. En mennyt. Otin sen sijaan vastaan ystäväni ja muiden läheisten välittämisen: ihana mieheni joutui valvomaan kanssani eikä laskenut minua silmistään koko viikkona. Kato nyt synttärien yli, mies sanoi viisaasti.
Olo koheni viikonlopun kynnyksellä. Juhlapäivän aamuna olin hauras toipilas. Juhlat onnistuivat.
En mennyt lääkäriin. En olisi päässytkään kuin kävellen. Oletetaan, että mieheni olisi ajanut minut Mehiläiseen. Päätäni olisi tutkittu spesialistien ja teknologian voimin, mitään ei olisi näkynyt EEG:ssä. Olisi alkanut herkkyyden estolääkkeiden kokeileminen käsivaralla ja vähien varojeni häviäminen, sivuvaikutukset, ajokortti hyllylle, diagnoosi: lohjalainen potilas. Synttärit olisi peruttu, lapset saaneet kokemuksen äidistä joka ei arvosta itseään sen vertaa, että pitää juhlat. Lapset olisivat aikanaan toteuttaneet alitajuisin muistoin samaa piilonarsistista kaavaa: Ihmisparka, tuo lastu neurotransmitterien laineilla kunnes kuolema korjaa, ei itestä tarvii tehä numeroa.
Se olisi voinut mennä näin.
Mies: Kukaan ei ymmärrä noin voimakasta reagointia. Minä: Niin, sinä ja sun pumpuli keskushermosto. Mies tykkää itsestään ja järjestää vaivatta juhlat ja matkat. Hän on saanut syntymälahjaksi toisenlaisen itsesäätelyn. Ihmettelemme toisiamme.
Pari vuotta sitten minulla oli hermosärkyä hampaissa. Helmikuun kylmä otti leukaan kuin synnytyspoltot. Hankin hyvät tropit. Olisin voinut päätyä kipupotilaaksi ja syödä loppuelämäni lääkettä, jotta voin ulkoilla pakkasella. Mikäs siinä. Tein työtä ja rakastin. Tuli seuraava talvi ja sitä seuraava, hermosärky ei palannut.
Ihmiselle tulee kaikenlaista. On vaikeita paikkoja ja menetyksiä, onnettomuuksia, niin suuri onni, että keho ottaa osan mielen taakasta kantaakseen. Sekin on elämää. On hyvä kokemus nöyrtyä ja pyytää apua ja nähdä ajan kanssa, mikä auttaa. Jos olisin äkkihakeutunut tieteellisiin tutkimuksiin synttärien alla, minulta olisi jäänyt kokematta, miten paljon olo paranee jo eleistä ja onnitteluista, ovista joita aukeaa kun pitää juhlat.
En todellakaan sulje pois lääketieteellistä apua. OmaMehiläinen pysyy näytöllä. Kaikkea ei voi muuttaa: kun jalka on poikki, se on poikki. Ei ole reilua joutua kärsimään kohtuuttomasti, hyvä elämä on myös minua varten. Taidan ajatella sairauksista hieman eri tavalla kuin monet suomalaisista.
Sain synttäreistä sulateltavaa, kokemuksia ja oivalluksia*, niin syvää hyvää, että vireystila kestokoheni. Sain myös sen, minkä itse annoin: Sinnittelin vaikeiden vuorokausien läpi ja uskoin että elämä kantaa. Yksi isoimmista iloista on, että lapsemme näkivät sen.
*Minulle pidettiin puheita, kiitos isä, Sara ja Eira. Sain näkökulmia menneisyyden rikkauksiin ja hyvään mitä nyt on. Vaikka parhaansa yrittää, on vaikea nähdä itseä sillä tarkkuudella jolla asiat läheiselle näyttäytyvät. Siksikin puhe on iso lahja. Harmittaa etten voinut seurustella vieraiden kanssa niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta se nyt on emännän risti. Lupaan korjata asian.
62 total views, 2 views today