Tytär luki Richard Adamsin Ruohometsän kansaa (Watership Down, 1972). Piti kuulemma paljon. Eks oo surullinen tarina, kokeilin. Kun kaikkien yli kävi tuuli. Tytär: Joo, elämänmakuinen.
Kirjassa seikkailee Pähkinä ja Isopää -nimiset jäniseläimet. Ammoin lukiessa elin ja koin tarinaa niiden nahoissa. Hämmennys oli suuri, kun tarina tuli kohtaan, jossa kaverukset ymmärsivät, että heiltä puuttuu naaraita. Mitä, eikö Pähkinä ole? Väänsin aivot uuteen asentoon, tuli sääli sukupuuton partaalla olevia poikia. Muistan jatkaneeni hieman oudosti lukemista kanina, joka etsii naarasta lisääntyäkseen, vaikka on tyttö. Tytär sanoi kohdanneensa saman hitsauksen. Hän oli vaistomaisesti olettanut, että Pähkinä ja Isopää ovat samaa kuin hän itse.
Meneekö se kaikilla naislukijoilla näin?
Mietin teininä, että parempi samastua seikkaileviin koiraskaneihin kuin pesää tekeviin ja poikasia kantaviin naaraisiin (jotka olivat kultaakin kalliimpia ja joita Pähkinä ja Isopää suureksi ilokseni löysivät). En halunnut olla lukiessa pelkkä passiivinen tavoittelun kohde vaan autonominen toimija. Ei kai tytärkään halua. Lukukokemus oli antoisa. Hyvä kirja mikä hyvä kirja.
Nykyfiktioon on tuotu uutterasti naispuolisia ja androgyynejä sankareita. Mikäs siinä. Tykkään StarWarsin Reyn kampauksesta. Edistyksellisissä kissatarinoissa ja edelläkävijoiden elämänkerroissa naaras uhraa joskus kuin ohimennen olemassa olevat jälkeläisensä elääkseen taiteellisille ja yhteiskunnallisille päämäärille. Mitä nyt yhden lapsen elämästä? Yhteiskunta hoitaa? Sellaisen päähenkilön täytyy olla jonkinlaisessa pakkoraossa itsensä kanssa?
Kirjoitin jo 2012 ettei kaikki ole mahdollista yhtä aikaa, jotta itse uskoisin (lapseni voivat kertoa miten meni). Ikiaikainen unelma, kaikkien houkkioiden huuruisin ja tosin haave vallasta voi silti paksusti: Kaiken on oltava mahdollista kaikille, muu on eriarvoisuutta.
Takaisin Ruohometsän kansaan. Tykkään inhimillisistä sankareista, sukupuoli on sivuseikka. Teot tekevät päähenkilöstä sen mitä hän on. Poikasten kantaminen ja kasvattaminen vaatii kärsivällisyyttä, suunnatonta feminiinistä voimaa. Siitä ei saa välttämättä vetäviä tarinoita. Mutta onko biologiset reunaehdot tyystin ohittava maailma hyvä esikuva? Ruohometsän koiraskaneihin samaistuva lukija saa elää yhteisössä, jossa on suuressa arvossa pidettyjä naaraita, jotka pitävät huolta. Itselleni sellainen maailma näyttäytyy hyvänä.
Tosielämässä jälkeläisiä ei ole pakko hankkia. Joka hankkii, kantaa vastuunsa, perhe tukekoon. Vanhemmuus on vaativin tehtävä mitä olen elämässä kohdannut, kaikki mogat tehty, onneksi tajusin pyytää apua. Siksikin hyvä, että fiktiota saa perustaa tieteelliselle faktalle siitä, miten nisäkäsyksilöt ja lajit pysyvät hengissä ja enemmänkin: kukoistavat.
Elämme aikaa, jolloin James Bond -novelleja kirjoitetaan uusiksi, ettei seksi pyyhkäisisi lukijaa sopimattomalla tavalla. Ymmärrän jotkin perusteet. Hankalia termejä, ajatuksia ja kokonaisia teoksia sensuroidaan fiktion puolella (meinasin sanoa että ennen näkemättömällä innolla, mutta korjataan: ei mitään uutta auringon alla).
Jos Ruohometsän kansa kirjoitettaisiin uudelleen, olisivatko päähenkilöt naaraita, sukukypsää aggressiivista keskijohtoa, joka tekee raideja? Miten tällainen yhteisö pysyy hengissä? Pärjääkö PISA-tutkimuksissa? Koiraat synnyttävät? – Hei kenraali Ratamo minsan tauko, sankaritar römisee ja tarjoaa nisää pikkupupulle. Miksei tätä kirjaa ole kirjoitettu?
Varmaan onkin, mutta se ei kiinnosta minua.
Haluan edelleen lukea kanien ja ihmisten maailmasta, jossa on äidillistä rakkautta. Luen sen suojissa ja samaistun keneen haluan. Ihanaa. Terkut sensuurivirastoon: Jättäkää Ruohometsän kansa rauhaan.
