5.10.2023
Istuin kirjaston kahvilan reunapöydässä. Ikkunan alla oli lehtipuiden reunustama kivilaattakuja. Puiden rungoissa isoäidinneliöitä, edessä tuoleja ja pöytiä kahvilan asiakkaita varten, mieleen tuli Jorma Purasen työ ”Kuvitteellinen kotiinpaluu”.
Yhteen tuoliin istui tyttö repun kanssa, hiukset sotkussa siten kuin melkein puhdas tukka tekeytyy päivän aikana harjaamatta. Tikkujalkoja verhoavissa leggareissa amerikkalaisen vaatetalon nimi, hohtava toppatakki, paksupohjaiset tuliterät lenkkarit, reppu melkein tytön kokoinen.
Söin porkkanapiirakkaa, tyttö istui tuolilla näkökentässäni ja roikotti takkia (ehkä joku oli kehottanut aamulla ottamaan), reppu lojui maassa, tyttö katseli puhelintaan, odotti ehkä harrastuksen alkamista, kaveria, töissä olevan vanhemman soittoa, tyttö katsoi puhelinta, takki putosi tuolin käsinojalta, tyttö nosti sen, takki putosi uudelleen. Hörppäsin teetä, kaikki maailman raskaus taukosi ja mieleni valtasi suuri hellyys. Kun nostin katseen, näin tytön kävelevän reippaasti kadun yli kohti keskustaa.
Kun katsoin taas, tyttö oli tulossa takaisinpäin kadun yli. Kämmenet suljettuna kuppina vartalon edessä, toppatakki puristettu hankalasti kainaloon. Tyttö istahti ikkunan eteen äskeiselle paikalleen ja länttäsi kämmenkupin pöytään eleissään kiihtynyt hartaus. Kadulta oli löytynyt aarre. Ei noin pientä asiaa voi lähteä kaupungintalon edestä varta vasten hakemaan, tyttö oli lähtenyt jonnekin muualle, ehkä aikataulutetun arjen pisteestä A pisteeseen B, ja sattunut havaitsemaan maassa jotain. Huokaissut ihastuksesta, ottanut jonkin varoen kiinni, muistanut kirjaston kahvilan pöydän, tuonut aarteen siihen tutkittavaksi.
Tyttö irrotti toisen käden ja kumartui kohti reppua, alkoi nykiä vapaalla kädellä sivutaskua, se oli ilmeisen vaikeaa, tyttö hengähti ja vaihtoi taktiikkaa, toinen käsi pysyi vakaana aarteen päällä. Vetoketju aukesi, tyttö veti esiin puhelimen ja nosti toisenkin kämmenen pöydältä käyttääkseen kameraa.
Kumarruin eteenpäin. Pöydällä tytön edessä erottui juuri ja juuri pieni tumma piste. Tyttö kumartui hyvin lähelle, kohotti ja laski ylävartaloa. Etäisyys löytyi, puhelin tarkensi, kohta tyttö nojasi taakse ja hymyili tyytyväisenä. Tyttö päästi kämmenaidat aukeamaan ja katsoi uteliaana eteensä.
Sitten tyttö keskittyi luomaan. Päivänvaloa oli paljon, liikaa, tyttö koukisti polvet ja veti toppatakin ylitseen. Tyttöä ei enää näkynyt. Kuin tuolille olisi unohdettu hohtava kevyttoppatakki. Siellä omassa labrassaan pieni tyttö editoi postia. Takin alta pilkisti tuskin havaittavat tossujen kärjet. Valtava reppu lojui tuolin vieressä. Kun lähdin kotiin, takki oli edelleen liikkumatta. Aarre oli matkalla.
