25.1.2023
Oli hissantunti ja aiheena teollistuminen. Kysyin seiskaluokalta mitä asiasta tulee mieleen. Viittaamalla tuli tehtaat, pako maaseudulta ja rautatiet. Kello. Aikavyöhykkeet. Nurkassa hupparityttö iski nyrkillä läppäriin: – Vittu neekerit pelloilla. Sielukkaan oloinen lapsi, joka tuli ja meni, oli kieltäytynyt ottamasta kirjaa esille, mutta piti jostain syystä pulpetilla koulun Chromebookia.
Minua katsottiin uteliaina, heittääkö ope ulos, kenties punainen wilma-merkki, rangaistus kiroilusta ja koulun omaisuuden kaltoinkohtelusta? – Se on 25% autisti aina se on tollanen, joku auttoi auliisti. Naurua. Silloin minä vasta suutuin. Mitäs te muut ootte, mietin, mikä diagnoosi laitetaan kantelupukeille ja tiedon papukaijoille, entä opelle? Nielin kiukkuni ja totesin aurinkoisesti: – Viittaat ilmeisesti mustan populaation kokemaan orjuuteen ja puuvillatekstiilien massatuotantoon, siinä tuli eräs tärkeä ja synkkä luku teollistumisen ja ihmisen historiaa. Nyökkäsin huppupäähän kysyvästi, tyttö katsahti takaisin. Puhuimme Kalevalan Kullervosta ja pienten käsien tekemistä 4.90 euron t-paidoista. Tyttö istui lopputunnin puuhaten omiaan. Spontaaneista kommenteista ilmeni, että hän kuunteli tarkkaan. Teollistuminen oli elävänä hänen mielessään.
Open tehtävä on kääntää oppilaan puhetta. Sillä tavalla syntyy siltoja. Luottamusta. Hupparityttö alkoi käydä tunneilla. Olisiko käynyt, jos olisin juuttunut nuhtelemaan? Se on ikävin vallankäytön muoto: sulkea pois ryhmästä, nähdä hyvän sijasta paha. Aikuisen on valittava, kumpaan kiinnittyy.
Oppilaat saattavat itse poistua luokasta kesken tunnin. Yläkoulussa tätä tapahtuu yhtä mittaa. Päässä on ruuhkaa, pakko rauhoittua. Se on hyvä syy. Harvalla nuorella on sanoja artikuloida syitään. Kyllä he takaisin tulevat. Minä ajattelen näin päin. Luotan, että ihmiset yleensä haluavat tulla yhteen ja oppia. Kokemus on vahvistanut luottamusta.
Toinen korrektiuden koetinkivi yläkoululla on oppilaiden natsipuheet, hakaristien piirtely taululle, heil-tervehdykset, kaikenmoinen kiinnostus kansallissosialismia kohtaan. Väsyin jossain vaiheessa kysymään terävästi, mahdatteko tietää millaiseen kontekstiin teidän söherrykset liittyy. Kyllä he tiesivät. Mutta se ei ollutkaan heidän viestinsä. Mietin mikä oli.
Kiinnostus maailmanhistoriaa kohtaan on perimmiltään kiinnostusta itseä kohtaan. Nuoret ovat kiinnostuneita tunteista ja ristiriidoista, joita heidän sisällään myllertää. Monet pojat ovat isättömiä. Koulussa valtaa käyttää naispainotteinen opekunta ja juuri äidin helmoista pojat pyrkivät irti. Hallinnossakin kontrollista voi tulla ensisijainen. Erisnimiä halutaan kunnanhistoriaan ja luullaan, että koulun tarkoitus on kirjata ihminen sähköiseen järjestelmään.
Valtava määrä opettajien voimavaroja kuluu pohtiessa välkällä, kenen luokalla oli sinitakkinen poika, joka poistui koulun alueelta ruokavälkällä punatakkisen tytön kanssa. Entä miten toimia, kun Eeva-Matti on unohtanut vihon ja vastannut napakasti oikein ruotsin lisätehtävään, kun wilma-järjestelmään voi laittaa vain yhden merkin per tunti per oppilas? Moni ei saa syötyä lounastaan vahtiessaan oppilaiden pukeutumisia, purkkapalloja ja kuulokkeita.
Joskus tuntuu, että yläkoulun arki on meidän aikuisten masinoimaa kissa-hiiri-leikkiä, jossa pelko ja vieraantuminen on syrjäyttänyt perusluottamuksen inhimilliseen hyvään. Voi kysyä kieli poskessa, miten jatkuva närppiminen ja toisaalta oppilaiden jättäminen itseohjautuvuuden ”onnelaan” totalitarismista eroaa? Kohtaamattomuus ja pettymys, jonka oppilaat kokevat siitä, ettei aikuinen jaksa olla heidän kanssaan, jää oppilaiden itsensä kannettavaksi. Vähemmästäkin alkaa hakaristit ja orjuuden historia kiinnostaa.
Kaikki koulussa työtä tekevät tietävät, ettei ole ihan helppoa heivata kasvottomia verukkeita ja uskaltautua kypsään harkintaan ja vuorovaikutukseen oppilaiden kanssa. Välillä on hyvä vain olla ja jutella ilman oppimateriaaleja. On hyvä kertoa oppitunnin aiheesta omalla tavalla ja antaa oppilaille tarinoita, joihin tarttua. Uskallanko myöntää paradoksin, että tiedon karttuminen ei ole aina opetuksen ensisijainen tavoite? Vaatii sisuskaluja kuunnella, mitä oma tyyli herättää nuorissa ja mitä nuoret ylipäätään kertovat tullessaan maanantaina luokkaan.
Tilan antaminen oppilaan hauraalle kasvulle ja elämisen yrityksille on kertakaikkisen vaarallista. Se voi nimittäin johtaa aikuisessa omien tarpeiden kohtaamiseen. Ties mihin ope vielä joutuu itsensä kanssa? Tehtävämme olisi kuitenkin puolustaa lasten ja nuorten oikeutta kasvaa rauhassa omiksi itseikseen, siis ryydittää oppimisen perustaa, sitä, mikä koulussa on tärkeintä. Onko meistä siihen? Koska niin se vain on, että sitä kaikki aikuisetkin tarvitsevat: että joku on kanssamme hyväntahtoisesti ja pistää itsensä peliin. Ei muulla tavoin synny ihmistä, joka rohkenee pitää heikkojen ja tulevien sukupolvien puolta.
