24.3.2023
Luin linkistä Olli Pekka Heinosen artikkelin Suomalaisen koulutuksen tulevaisuus Maanpuolustus-lehdessä. Kuvituskuvassa on nuoria aikuisia luokassa näyttöjen takana. Tekstissä puhutaan arvoista, joita on vaikea olla allekirjoittamatta.
Monia koulukeskustelun hyviä avauksia vaivaa tietty ympäripyöreys ja harmittomuus. Sama kuin esim. poliittista puhetta ihmissuhteista terveyden tekijänä. Muutostarvetta on helppo julistaa. Tuskin kukaan kannattaa ”huonoja ihmissuhteita” tai ”taantumuksellista ei-tulevaisuuden koulua”. Mutta yritäpäs jalkauttaa tieteellistä näyttöä avioerojen ja ryhmäkokojen vaikutuksesta oppilaiden koulumenestykseen, saati mennä kouluun ja kokea mitä siellä päivittäin tapahtuu. En yhtään ihmettele, että päädymme puhumaan yleismukavia. Näillä spekseillä on vaan turha odottaa, että mikään muuttuu esimerkiksi suomalaisen perusopetuksen olosuhteissa.
Kommentoin taannoin, että kotien merkityksen nostaminen koulukeskusteluun olisi älyllisesti rehellistä. Painopisteen siirtäminen aikuisten yhteisöä pönkittävistä aiheista lasten todellisiin tarpeisiin voisi tehdä hyvää.
Joku voi väittää, että opettajienkin – ja kaikkien aikuisten – hyvinvointi on tärkeää. Niin se onkin. Puhutaanpa siis lasten ongelmien sijaan aikuisten ongelmista ja tehdään se tietoisesti.
Aikuisen työhyvinvointi on aina myös (ja ennen kaikkea?) aikuisen itsensä vastuulla. Koulumaailmassa kasvoton hallinto saattaa työntekijän mielikuvissa antaa hänelle tehtäviä, jotka ovat koulun tarkoitusta koskevaan lakiin nähden toissijaisia tai jopa ristiriitaisia. Jos nämä uudet uljaat tehtävät alkavat haitata työssä jaksamista, eikö jokaisen aikuisen velvollisuus ole pitää puolensa avoimesti keskustellen?
Vaihtoehtona on mukautuminen ja jupina. Lapset katselevat.
Kokemus kyvystä vaikuttaa omaan työhön on työssä jaksamisen perusta. Autonomian puute voi johtaa (on jo johtanut?) perusopetuksen henkilöstön uupumiseen ja kyynistymiseen. Aikuinen pienryhmän oppilas vanhalle liikkaopelle: Muistan sut siitä, ettet sä vihannu meitä.
Samaa mieltä Matti Rimpelän kanssa siitä, että koulun arki vaati opelta kykyä sietää luovaa kaaosta. Henkilökunnan mieli pyörii juridisten seurausten pelon ympärillä. Jotkut rakentavat sisukkaasti ja hiljaa tapauskohtaiselle harkinnalle ja luottavat siihen, että rosoinenkin elämä kantaa ja juuri se kantaa. Opetetaanko opettajille tällä hetkellä missään, että lasten kanssa vuorovaikutuksessa on otettava riskejä? Esimerkiksi välitunnit koulun pihalla. Jos Lappsetin turvalaitteet eivät kiinnosta, tekemistä on vähän. Käytännössä oppilaita seisotetaan. Futiksessa tai nujutessa voi sattua jotain, ensilumesta puhumattakaan, entä välipalan hakeminen kaupasta? Kenen on vastuu, jos jollekin sattuu jotain ja varmasti sattuukin? Voi sattua hyvääkin. Elämässä sattuu. Jospa me aikuiset voisimme hyväksyä tämän ja olla henkisesti mukana?
Monet koulussa työskentelevät pelkäävät kuukausipalkkansa puolesta. Tuleeko hankalien kysymysten esittäjille, luovuuden ja käsin kosketeltavien kirjojen puolesta puhujille ylennystä, seuraavaa pätkää avustajana tai viransijaisena? Tuloksena on mukautumista, vaikenemisen kierre tai siirtymisiä muihin tehtäviin. Opehuoneessa napsitaan mielialalääkkeitä ja rapsutellaan kuvaannollisesti vahvempien selkiä: Älä aiheuta mulle hankaluuksia niin en mäkään sulle. Lapset katsovat edelleen.
Pienet ilon hetket ovat jokapäiväisiä. Ne tulevat kohtaamisesta – kun näkee maan ja taivaan valon syttyvän oppilaan silmissä. Se on hyvä tila oppia.
Kokeneenkaan opettajan saati vastavalmistuneen ei ole helppo asettua puolustamaan kohtaamisia, jos opekoulutuksen ja kouluhallinnon ensisijaisiin tavoitteisiin ei kuulu ihmislapsen kasvulle ja kehitykselle välttämättömien olosuhteiden ymmärtäminen ja niiden tarjoaminen. Robotilla on kohta menkat, mutta ihmisluonto ei muutu: Monet oppineetkaan eivät käsitä, sosiaalisuuden evolutiivinen perusta on ja pysyy. Vaikka kuinka kehitettäisiin, oppiminen ei luonnistu ilman myönteistä ja kiireetöntä vuorovaikutusta, sitä, että osallisten psyykkiset kehitystehtävät huomioidaan. Siinä esiopetuksen tabletit ja digitestit hyvin vähän auttavat. Tämä on tajuttu piilaaksossa ja monissa sivistyksen kehdoissa. Mikä suomalaisia tällä tiellä vielä estää?
Koulukeskustelumme sanoo puhuvansa lapsista, mutta pyörii kuin huomaamatta aikuisten ongelmien kätkemisen ympärillä. Tällaisessa puheessa on aina hieman turhamainen klangi. Voisimmeko häiriköistä, erityistarpeisista ja oppimistuloksista puhumisen sijaan iloita oppilaista, jotka tämän tabun tunnistavat ja siihen reagoivat?
