6.7.2022
Olen aina ollut kova puhumaan suoraan. Joku voi pitää sitä rohkeutena, tai sanoa kohteliaasti pohjalaisuudeksi, äidin sukua tulee sieltä. Itse aloin epäillä että minulta puuttuu pala päästä. En ymmärtänyt työpaikan käytävien kepeää puhetta, mitä nyt oli meneillään, hermostutti kun aikuiset puhuivat asioiden vierestä. Sano mitä sä tarkoitat. Ai kuka sanoi, säkö vai se toinen? Yritätkö kertoa, että sinulla on mielenterveyden ongelmia? Ja niin edespäin, vilpittömiä kailotuksiani. Tulos: Minua ei kutsuta kesämökille (paitsi Saran), ei virkoihin eikä käsityöpiireihin. Mee small talk -kurssille, mieheni voihkii, ihmiset pelkää sua, googlaa ketman ja laulu onnesta. Mies katsoi minua kauniisti: Ootko aatellu että ihmiset suojelevat itseään vaikenemalla. Keitin pannullisen vuoristoteetä ja laitoin hakukenttään ”ketman”.
Mikä ihmeen ketman? Puolalainen nobelisti Czeslaw Milosz suo sille luvun teoksessa Vangittu mieli (1953). Miloszin mukaan ketman on Lähi-idän unohdettujen filosofien oppi siitä, miten selvitä hengissä ja löytää paikkansa totalitaristisessa järjestelmässä. Ketman on valtavirrasta poikkeavan poliittisen kannan salaamista, arvokkaimman henkilökohtaisen omaisuuden kätkemistä syvälle sisimpään. Ketmanin harjoittaja ei vaaranna toimeentuloaan ja läheisiään, vaan omaksuu julkisessa toiminnassa vallanpitäjien diskurssin, vaalien visusti omaansa perhepiirissä. Milosz viittaa ketmanilla teeskenneltyyn myötäkarvaisuuteen islamin vulgääritulkintoja ja sittemmin kommunismia kohtaan. Ketmanin harjoittaja on pragmatisti. Hän mukautuu nimellisesti vallan arvoihin ja saattaa jopa ajaa niitä. Sydän ehkä märkänee, mutta sielua ei altisteta rosvoille ja ryöväreille. Valppaan lukijan mieleen tulee helposti nyky-Venäjä. Entä onko pohjoismaisessa liberaalidemokratiassa ketmania?
Emeritus työkaverini oli ketman-taituri. Minulla oli turhia kirjaamisia ja kissanristiäisiä viran puolesta ja sommittelin puoliääneen muutospyyntöä esimiehelle, että jaksaisin. Työkaveri kuuli ja heristi sormea. Perustele työn kevennys aina opiskelijalähtöisyydellä äläkä koskaan pyydä mitään hyvää itsesi takia. Kuuntelin silmät ymmyrkäisinä, onko tässä puljussa asiat kohdallaan. Miten nuorille voi opettaa että he ovat tärkeitä jos aikuiset eivät pidä arvossa omaa hyvinvointiaan? Juttelimme työkaverin kanssa satunnaisesti ja kävi ilmi, että meillä oli varsin yhtenevät käsitykset pedagogiasta eli siitä mitä opiskelijat perimmiltään tarvitsevat. Palsut olivat tyydyttäviä ja yllätys oli sitäkin suurempi, kun laitosruokalassa kollega muuttui minua kohtaan etäiseksi. Hän vitsaili pyrkyrien kanssa ja myötäili kökköjä kaadereita, ei ollut näkevinään kun ilmeilin että sano heille, mikset sä sano heille, te luulette että nuoret ovat olemassa teitä varten vaikka se on päinvastoin, kukaan teistä ei muista, lieneekö koskaan tiennyt, mikä on yliopiston tarkoitus! Kollega nokki lounaitaan ja puheli graduista, nää kalapihvit on sit hyviä kun losauttaa kunnolla HP-kastiketta. Hän saattoi palkita minut suomalla hymyn tai jopa puhumalla muiden nähden, jos onnistuin heittämään ketsuppijutun. Tein kateellisena huomioita kollegan ketmanista. Ihailen häntä. Opiskelijat pitivät kyllä minustakin mutta maksoin siitä jonkinlaisella yksinäisyydellä ruokalan lehtorien parissa. Ajattelin ettei kaikkea voi saada, kunnes tajusin että kollega oli pidetty sekä työyhteisössä että opiskelijoiden parissa. Miten ihmeessä hän sen teki? Eikö hänelle tullut vatsa kipeäksi tai jokin muu ruumiinosa?
Lohdutin itseäni että yliopiston tarkoitus on auttaa opiskelijoita löytämään itsensä ja kasvamaan yhteiskunnan jäseneksi, viis kollegoista. Kaksi vasta-aihetta noille mietteille: a) Ketmania ylenkatsova polttaa siltoja joita voi itse tarvita. Ajatusten jakaminen suodattamatta on yhtä epäergonomista kuin istuisi koko ajan vinossa. Ilman ketmania ottaa ikään kuin vapaaehtoisesti turpaan, päästää sisälleen myös kaiken syövyttävän ja altistaa itsensä turhille pettymyksille. b) Nuoret aikuiset ovat tarkkoja aistimaan miten opettajat ovat keskenään. On kokonaisuuden kannalta hyvä tulla toimeen työkavereiden kanssa, vähän samaan tyyliin kuin vanhempien parisuhde on lasten koti.
Mutta voiko itse ketmankin polttaa siltoja? Lasten kasvoja? Jos hauras jää liian yksin, suojaksi tarkoitettu voi muuttua osaksi persoonaa kuten puolassa Miloszin mukaan kävi Stalinin aikoina ja muuallakin käy, siinä se elämä menee zombina, en tiedä kiittääkö joku lopussa. Vaikka kollegani harjoitti loistavaa ketmania, osa ihmisistä ei Luojan kiitos tee niin. Eivät ihmiset mieti ketmania ja jos miettivät, päät ovat kovia. Suurin osa uskoo kurin ja kärsimyksen voittoon ja elää työyhteisöissä todeksi sitä mitä kuvittelee maailman (esimiehen, Hilma-mummun, you name it) meiltä vaativan. Kuluuhan se aika niinkin. Mutta kuka silloin suojelee lapsia?
Milosz puhuu ketmanin nautinnosta. Onko se sukua masokismille vai keski-iälle? Mikä saa ihmiset ylipäätään harjoittamaan ”menestyksekästä” ketmania? Pelko ja mukavuudenhalu, vallanhimo, se ettei ole vielä kasvanut aikuiseksi? Toenperrään, suoruuteni kattaa myös tilanteita, joissa on pelkästään hyvä puhua. Löydän sanoja, joita muutkin voivat sitten käyttää, maailma liikahtaa kun joku edes joskus sanoo mitä näkee. Selitin miehelle, että ihmiset eivät mieti loppuun asti kaikkea itsessään olevaa, monilla on vielä auki kanavia joilla varoitetaan itsen koskettelusta ja rinnakkaisradiosta, itse olen parantunut moralismista, sairastin sen kuin vesirokon 2010-17, kiitos Viktor Jerofejefille sanoista. Opettele ketman, mies toisti.
Sellainen ketman johon saatan uutterasti harjoittelemalla pystyä, edellyttää jatkuvaa valppautta ja tilanteiden punnitsemista erikseen. Jokin rutiini ja skaala siinä varmasti ajan mittaan kehkeytyy, mutta silti on käveltävä sumussa ja katsottava kohta kohdalta, koska puhua ja koska vaieta. Monta kertaa olen sanonut jotain mikä on sattunut, ja silti tai juuri siksi saanut anteeksi, sellainen kirjeenvaihto vei aikanaan minut ja mieheni yhteen. Mies tykkää vaieta, hahmotella maailmaa kiikarien ja mikroskoopin välityksellä, puhua maailmasta excel-tiedostojen kautta, arvaatko koska 2020 tuli terminen kevät, kato tän kaskaan aedegusta, koskaan ei ole satanut niin paljon kuin viime syksynä Savonlinnassa.
Aloin piirtää lapsista muotokuvia oikealla kädellä ja niistä tuli niin näköisiä, että johduin miettimään, voiko ketman kertoa siitä, että sen harjoittaja on kasvanut aikuiseksi. Sittenhän ketman ei ole ”ketmania” vaan kypsyyttä. Mies: Sitä mä oon koko ajan yrittänyt sulle sanoa. Small talkin taitaja on tavallinen ihminen? Todellisuuden hyväksynyt realisti. Voinko hyväksyä todellisuuden? Ensin se täytyy kohdata. Olin töissä yläkoululla, paljon tapahtui minussa, en tiedä miten olisin jaksanut ilman lapsia. Paitsi lahjakkaat oppilaat, näin joka päivä paljon kaunista ja hyvää kollegojen parissa: taitavia pedagogeja, isojen ryhmien vetäjiä, vankkaa ja vähäeleistä rutiinia ja vuosien koettelemaa viisautta jota ei kirjoista opi.
Milosz kirjoitti, että ketmanissa on kyse tahdosta suojella jotain todella arvokasta. Kalleinta mitä ihmisellä on. Eivät ketmanin harjoittajat ole nössöjä. Moni ketman-taituri käyttää valtaa luopumalla siitä ja antaa tilaa tuntemattomalle – jokin sanojen ulottumattomissa merkitsee pedagogisesti enemmän. Mutta: jos ei ole sanoja, ei ole elämää, vauvalla on ehkä muttei oppilailla jotka ovat jo ohi imeväisiästä. Täytyyhän heidän kuulla small talkin ja jälki-istuntojen lomassa, miten hidasta oppiminen on, nähdä että piintynyttäkin huliviliä seuraa uskova katse. Sanoiko Milosz, että ketman on sukua kärsivällisyydelle? Tulin hyvin surulliseksi, ehkä suru on tie ulos autismista. Luulen myös ymmärtäväni, miksi Aleksei Navalnyin kaltaiset ottavat asioita tosissaan ja hylkäävät ketmanin, joutuvat paitsioon ja moskovalaisiin säilöihin. Osa meistä on varhaisen ketmanin harjoittajia. Varhaisella ketmanilla ole ei mitään tekemistä poliittisen kulttuurin kanssa, hitot politiikasta. Jotkut joutuvat tekemään tilaa vallalle itsessään suojellakseen omaa olemassaoloaan. Toisin kuin Miloszin tematisoima myötäily, varhainen ketman omaksutaan elämän alkumetreillä. Siitä tulee huomaamaton osa mieltä, joka oireilee korkeintaan kihtinä ja matkapahoinvointina. Juuri siksi ketman voi olla vaarallista. Jos psyyken rakenteiksi muuttunut teeskentely sekoittuu yhteiskunnan rakenteisiin, ketman kurottaa kohti seuraavien sukupolvien sieluja, ja hetken eletään taas onnelassa jossa kukaan ei enää puhu totta paitsi kylähullut ja muutama runoilija. Kaikki tietävät Putinin. Vaikeampi on ehkä tavoittaa pohjoismainen itsesensuuri ja umpitasapuolisuudeksi muuttunut ties minkä pelko. Se luo vastareaktionsa, ja tämä sössö puolestaan kaventaa mahdollisuuksiamme etsiä, olkoonkin että kaikki kysyisivät lopulta samaa. Vaikka länsimaat ovat ratifioineet sopimuksia, sielua uhkaavasta ketmanista irrottautuminen on työlästä, koska kaino kulttuurimme tukee sitä niin monin tavoin. Tuuletin voitonriemuisena: eikö ketmanista puhuminen ole tärkeää aikana, jolloin henkilökohtainen on poliittista? Mies katsoi mikroskooppiin: Koita nyt vaan kasvaa.
