23.3.2026
Etsimme viikonloppuna puutarhasohvaa ja siivousvälineitä. Moni huonekaluliike on lopettanut. Päädyimme miehen ehdotuksesta mäntykankaalle tuliterään Biltemaan. Ilta-aurinko paistoi harjunrinteeseen, valtavalla parkkipaikalla viistot ison auton ruudut. Kävelin pitkin autioita käytäviä. Kymmenen tuhatta neliötä tarve-esineitä ja kemikaaleja, kahvi ja pulla yksi euro, Gimme danger ei soinut. Tarvitsenko harmaata kastelukannua? Entä rikkaruohonpoltinta, öljyä tai ulkomaista salmiakkia? Annoin miehen kadota hyllyjen väliin ja kuulostelin hiljaisuutta. Miten näin oli päässyt käymään? Miten on mahdollista että olen vapaaehtoisesti kulkeutunut sorakuoppaan kauas meren rannasta ja kauneudesta, kaikista ihanteistani?
Vapauspuheeni tekivät minusta aikanaan ”oikeistolaisen yhteiskuntatutkijan”. Vaikka edelleen ajattelen että elämänkulkuun voi vaikuttaa, silloisessa puheessani oli jotain umpimielistä, pientä kuvitelmaa jos ei sentään valhetta. Psykoanalyytikot puhuvat asioiden kohtaloista. Puhuvatko he ihmisten kohtaloista, no eivät. Merirosvolauluissa ja ajankohtaisohjelmissa esitetään ihmisiä kuin elämä olisi näytelmä. Nämä kohtalokäsitykset vähän hitsaavat. Päätin lannoitesäkkien keskellä etsiä soinnillista käsitystä lauantain prime timestani pohjoismaisessa vähittäiskaupassa.
ATK ja tietosanakirja: Kohtalo on ennalta määrätty tapahtumien tai yksilön, jopa kansakuntien, elämän kulku. Synnymme tiettyyn kohtuun, useimmin biologiseen sukupuoleen, jonkun lapseksi, elämällä on alku ja loppu. Vloggasin perhewhatsappiin olisiko näistä ennalta määrätyiksi ihmisen jutuiksi. Lapset vastasivat kuvalla itsestään. Kysyin voisiko asioiden kohtalo liittyä siihen, missä määrin elämässä toteutuu edellä mainittujen väistämättömien reunaehtojen hyväksyminen. Tytär vastasi kohtalon tarkoittavan siinä tapauksessa suhdettamme kehittymiseen, tiettyjen kysymysten tolaa elämissämme. Sitten lapset hiljenivät. Vilkuilin harvoja käytävillä vastaan tulevia. Olisiko kohtalonkysymysten kanssa kamppailemisesta myös luomaan yhteyttä?
Pentti Ikonen on kirjoittanut 2004 vanhuudesta ja viisaudesta, siitä kun vanhus lakkasi omien sanojensa mukaan ohjailemasta maailmaa lopettamalla uutisten seuraamisen. Voisinko mitenkään suostua tällaiseen uhkikseen? Olen kivien kääntelijä. Sellainen, joka rakentaa Suomenlahden rantakivistä sillan Juutinrauman yli. Rajat ahdistavat minua vähän väliä ja rajattomuus vasta ahdistaakin, se, miten yksin olen joskus ollut pakkastaivaan alla.
Onko sitten huono asia, että elämä kuluu siltoja rakentaessa?
Jos valinnoilla tarkoitetaan ihmisen vapautta suhteutua sisäiseen elämäänsä ja jos kerran lentokapteeni Ikonenkin kohtalosta puhuu, voisiko kohtaloa ajatella lopputulemana jonka näkee vasta jälkikäteen? Selkä menosuuntaan -maisema siitä, miten tämä tyyppi käytti aikansa, mihin hän suostui ja mitä asioita kiersi, silta ulottui Juutinrauman yli Azoreille. Ikosta mukaillen, Hudson-virtaan ei ehkä voi laskeutua Airbusilla kahdesti, mutta voiko toive kokea ihanaa vanhentua?
Takaperin kävely on nykyinen tapani liikkua. Selvitän nyt tapahtuvaa päivän, viikon ja 53 vuoden epäsiististi takautuvissa sykleissä. Jos joku kyynikko tätä ihmettelee, hämmennän hänet lopullisesti kertomalla muuraavani uunia. Voiko muulla tavoin elääkään? Ikonen kirjoittaa, että ennakointi ja uuras tietäminen vievät voiman todellisuuden kohtaamiselta. Moni on tätä varmasti pohtinut, mutta itselleni löytö on suht uusi ja ikioma. Harkitsen toisin sanoen suostumista siihen, ettei tulevaisuutta voi kuvitella, vaan mitä käykin, lämmön kokemisen sijaa voin vahvistaa.
Elämäni on tässä. Jospa olenkin Bilteman muovintuoksuisella käytävällä yhtä paljon kosketuksissa todellisuuteen kuin hönkiessäni tiibetiläisten kerjäläismunkkien kehräämää trendi-ilmaa Helsingin niemellä?
Ostin kahvin, jaoimme miehen kanssa palan Dajm-kakkua. Oli sinisävyistä, myymälän edustaa somisti viinilasi-pehmokarva-asetelma, ympärillä suunnattomasti tilaa. Mies löysi etsimänsä harjan. Olimme kahdestaan ulkona. Voiko elämältä enempää toivoa? Minut valtasi vapauden tunne, hillitön ilo ja suru.
Asioiden kohtalon näkee ehkä vasta kun valmistautuu jättämään tämän maailman. Ehtikö tajuta itseään? Kuinka käytti mahdollisuuksiaan rakastaa ja miten tällä suhteutumisellaan sovitti elämänsä siihen mihin ei voinut vaikuttaa? Mitä teki ollakseen luova ja rohkea? Hellikö läheisiään? En siis ajatellut vielä lähteä, tarkoitus on mennä kohti vanhuutta niin, että voin aikanaan luopua kaikesta mielelläni ja jättää toivon snäppisukupolvelle.
Referenssit:
Ikonen Pentti (2004): Lyhyt tutkielma vanhuudesta ja viisaudesta. Teoksessa Psykoanalyyttisia tutkielmia, 159-166. Nuorisopsykoterapia-säätiö. Helsinki.
Kay Pollak (2004): Så som I himmelen. Repliikki elokuvasta.
(Minusta tuli tytön äiti 2004.)
