25.10.26
Suunnittelin pari vuotta sitten daalioita, en tiedä miksi, ehkä, koska joku josta välitin paljon, oli niitä kasvattanut. Daalioiden laittaminen kuulosti oudolta tuoksulta ja mummomaisen työläältä. Miksi niitä laitetaan eikä vaan anneta kasvaa?
No niin. Daalia ei ole mikään ”ai katos oho näin vaan kävi”, vaan lajiryhmä, jonka eteen tehdään harkittuja tekoja. Daalia menestyy havumetsävyöhykkeellä vain jos juurimukulat kaivaa sisälle talvehtimaan.
Vaikka daalia ei tule maasta yllätyksenä, sain niitä alun perin sattumalta ystäväni tuotua kuistillemme reunoistaan lohjenneen, ilmavan muovikuupallisen nahistuneita mukuloita. Juurikönteistä tökötti harmaita kukkavarren tynkiä. Hienoksi kuvittelemani daaliaestetiikka oli yhtä kuoleman kouraa. Kiitin ja vein mukulat kellariin pelakuiden viereen. Jep. Nämä muuttuvat kukkaloistoksi.
Mutta niin kävi. Daaliat vaativat melkoisesti työtä aloittelijalta. Anna ajan kulua. Havainnoi kevään etenemistä. Malta. Huomaa, että maltti on muuttunut neofobiaksi. Hae juurakko kellarista. Mulkoile sitä. Hae multaa kompostista, osta vähän lisää. Mulkoilu jatkuu.
Kesä ehti pitkälle miettiessäni kukkapenkin paikkaa. Keskustelin siitä, tein päätöksen, siedin mahdollisuutta että paikka on väärä. Kypsyttelin ja tein ihan muuta. Kypsyttely muuttui prokrastinaatioksi.
Kaiva kuoppa – niin itselliset naiset tekevät!
Lapio ei mennyt maahan minun voimillani, hyvä kun kärki upposi nurmeen. Mies matkoilla, terminen kesä kohisee ja daaliat-to-be mykkinä kuupassaan. Mies palasi matkoilta ja kaivoi vaivatta kuopan pyytämääni kohtaan. En käsitä tätä voimaeroa koska minä jumppaan ja mies ei, mutta totta se on. Mies kärräsi kompostimultaa ja katseli vierestä kun istutin juurakot. Edellisvuoden versojen tyngät jäivät tököttämään mullasta. Daaliapenkkini muistutti myllättyä vanhaa hautaa. Suuri ihme ja ilo kun versot ilmestyivät. Nahistuneimmatkin mukulat kasvattivat erilaistuneita kasvinosia. Ihania punaisia ja korallinvärisiä kukkia! Vielä kun pihan muut syyskasvit ovat ohi, daalia availee mykeröitään.
Loppusyksyllä sama toisinpäin: Katsele kun kukinnot ja varret lakastuvat ruskean limaisiksi liiskoiksi. Vieläkö sulla on ne maassa, on ollut jo ekat pakkaset! Jospa antaisin niiden kuolla?! En enää koskaan puhuisi daalioista. Kasvattaisin etabloituneita boreaalisia perennoja ja antaisin pihan olla julkean henkistyneessä luonnontilassa (missä se lähinnä onkin).
En selviä tästäkään ilman tukea. Mies tuo lapion ja vetää ensimmäisen juuripaakun maasta. Minä katkon oksasaksilla varsia. Ja siitä se lähtee: Jokaisen varsirykelmän päästä paljastuu pullea daalian mukulakimppu, varsinainen sokeritautisen tärkkelys, ja voiko olla että runsaampi kuin se jonka laitoin maahan!? Varistelen onnellisena multaa ja kastematoja.
Sain vastikään tietää, että äidin synnyinkodissa oli daaliapenkit. Ne reunustivat talon edustaa ja lipputangon ympärillä kulkevia käytäviä. Ymmärrän hyvin, että enoni halusi daaliapenkkien tilalle nurmikon. Kukkia oli monen värisiä. Kaiken värisiä, kuten perhosiakin, äiti muisteli. Daaliat ovat saattaneet olla siinä vielä, kun olin ihan pieni. Joku niitä silloinkin laittoi.
