20.1.2022 Vienna Pynnönen
Ajatuksia samaistumisesta ja lukemisen invalidibussista
Lähetin kustantamoihin arvioitavaksi kaunokirjallisen käsikirjoituksen työnimellä Kirppu. Kukaan ei ole vielä tarttunut siihen. Kirjoituksia tarjotaan kustantamoihin paljon. Käsikirjoitukseni on keskeneräinen ja rakenne muuttuu. Saakelin hyvää kieltä, joku sanoi. Itse näen, että kielen sävyssä on paikoitellen toivomisen varaa. Ehkä vielä joskus työskentelen miten-kysymysten parissa luotettavan kustannustoimittajan kanssa. Kollega ehdotti: kirjoita parempi saate. Ensin mietin, mistä lähtien on tarvittu teksti ja tekstin selitys. Tässä tämä nyt tulee, ehdotus lukutavasta. Esseen kimmoke on oksymoroni, julkaisemattoman käsikirjoitukseni vastaanotto. Pohdin yleisellä tasolla lukijan samaistumista siihen, mitä tekstissä sanotaan.
Sulku moiselle saastalle
Käsikirjoituksen teemana on rakkaus ja aiheena elämän rajallisuuteen kätkeytyvät mahdollisuudet. Pinnallisesti Kirppu kertoo syrjähypystä. Tarinan alkuosassa kertoja kohtaa konferenssissa Villen ja menee sekaisin. Molemmat ovat tahoillaan naimisissa ja alaikäisten lasten vanhempia. Kertoja ja Ville menevät sänkyyn. Loppuosa kuvaa kertojan kompastelevaa irrottautumista sivusuhteesta ja koetun sisäistämistä. Kehystarinassa kertoja kohtaa Villen Kullervo-sinfoniassa vuosien jälkeen ja heidän kohtaamisensa esitetään takaumina, jotka asettuvat osaksi Kalevalan Kullervon ja tämän siskon tragediaa.
Sijoitin käsikirjoituksen päähenkilöt tiedeyhteisöön. Olin parikymmentä vuotta töissä biotieteissä ja yhteiskuntatieteissä. Tieteellä on arvovaltaa yhteiskunnassa hyvästä syystä. Helposti unohdetaan, että tiede on inhimillistä toimintaa. Tutkijayhteisö koostuu ihmisistä kuten muutkin yhteisöt. Muita tapahtumapaikkoja ovat laskettelurinne ja kuntosali, nekin kivan keskiluokan näyttämöitä. Kirjoitan Kirpussa maailmasta, jonka kuka tahansa koulutettu kaupunkilainen tuntee.
Päähenkilöiden suhde syvenee uimahallissa. Vesi on kelpo vertauskuva tunteiden kokemiselle unohtamatta hukkumisen jälkiä. Seurustelin murrosikäni ratkaisevina vuosina kilpauimarin kanssa. Rakas isäni ui nuoruudessaan kilpaa. Hänen työkaverinsa lensi jatkosodassa Blenheimillä ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Kun olin lapsi, Lauri kyläili meillä. En tiennyt, missä äiti oli.
Kun kirjoitan, kirjoitan maailmasta, jonka olen tuntenut syntymästäni asti.
Tekstin ilmeisistä ansioista huolimatta emme ota sitä. Osapuilleen näin kuuluu kohteliain vastaus isoista kustantamoista, jotka ovat tähän mennessä reagoineet käsikirjoitukseen. Eräästä talosta tuli kielteinen päätös kolmen (3) tunnin sisällä tekstin lähettämisestä – tämä on jo tehokasta ajankäyttöä. Ystäväni ammattikirjailija säikähti: Kirjoitat tällaisesta aiheesta.
Millaisesta? En saanut vastausta.
Käsikirjoitusta on sanottu tylsäksi. Verellä ja suolenpätkillä elävä voi kokeakin sen niin: Keski-ikäinen nainen rakastuu ja yrittää hyväksyä tapahtuneen. Mitään ei tapahdu. Voiko tylsempää ollakaan. Helvetti kun suututtaa tällainen tylsyys. Toisaalta laiska luenta voi tarkoittaa, että kun juonessa on esimerkiksi syrjähyppy, ajatellaan että tekijä on rakastellut jonkun muun kuin puolisonsa kanssa. Olen saanut hyväntahtoisia neuvoja: etäännytä tekstisi. Kustannustoimittajat ovat kyllästyneet autofiktioon. Varmasti ovat. Kustantamot julkaisevat kaunoa, jonka tapahtumat on sijoitettu Jupiterin kuuhun tai vallesmannin sorretun vaimon päiväkirjoihin. Monet näistä romaaneista ovat hyviä, mutta eivätkö juuri hysteerinen kryptaus ja etäännytyksen vaade osoita, että tekijät ja mukana olevat ammattilaiset uskovat vakaasti julkaisevansa jotain itseensä liittyvää, joka on liian kuumaa käsiteltäväksi realismin keinoin?
Työkaveri nauroi ihastuneena ja sanoi käsikirjoitustani vaaralliseksi. Teksti puhuttelee ja imee. Kirjoitan kuulemma osuvasti ihmisten välisistä jännitteistä. Tuntematon ammattilainen lipsautti sivulauseessa: kun sä kirjoitat sun elämästä. Toinen kustannustoimittaja häkellytti minut lopullisesti kysymällä, kirjoitanko hänen elämästään. Voitko edes sanoa vähän nätimmin ton yhden kohdan? Silloin petyin ja jouduin uskomaan jotain tärkeää. Nämä lukijat kertovat paljon itsestään.
Teksti ja samaistumisen
Arvostan unia enemmän kuin fantasiaa. Kun ajan mieheni kanssa Savoon, virittäydymme sukulointiin soittamalla Eppu Normaalin varhaistuotantoa. Pannaan pannaan .. Annelin kanssa .. sulku moiselle saastalle pelaa sillä, että kuulija täyttää sekunnin tauon tai hiljaa lauletun kohdan omalla laatulyriikallaan. Eput laulavat: Luokseen ajamme invalidibussia, saamme kaikki Annelia tavata. Me olemme nuorison ylevää kermaa, me pumppaamme Annelin täyteen toivoa. Ja niin edelleen. Aivan samoin Kirpun lukija täyttää tekstin sisäisellä elämällään. Ongelmat alkavat, jos lukija samaistuu tekstiin tekemättä itsensä kanssa töitä. Toimittaja Anneli Tempakka kiihtyi aikanaan rock-radiosta niin, että uhosi vaientavansa häiritsevät äänet.
Voi olla vaikea ajatella, että omaan aikaan ja kulttuuriin sijoitettu teksti on ”etäännytetty”. Että joku on tehnyt itsensä kanssa niin paljon työtä, että kykenee näkemään ilman että tekee. Ikään kuin yks yhteen tosielämästä kirjoittaminen olisi mahdollista. Kaikkien kustannusalalla soisi tietävän, että kirjan tekijä luo henkilöhahmot itsestään ja sulatetuista kokemuksistaan. Väitöskirjani (Setälä-Pynnönen 2015) käsitteli kysymystä miten media puhuttelee. Uskon siis pystyväni sanomaan jotain samaistumisesta tekstien äärellä. Kun luemme, mielensisältömme heijastuvat tekstiin, sama se ollaanko runon vai uutisen äärellä. Samaistuva lukija tunnistaa tekstissä kokemuksensa ja saa sille vahvistusta. Etsimme yleensä hyvää. Matkalla voi joutua kipeiden totuuksienkin äärelle, ja se vasta onkin tie kasvaa.
Ehkä biotiede ja kehityspsykologia auttavat jotakuta ymmärtämään, miksi lukijan on helppo löytää Kirpusta kiihdyttävää dynamiikkaa. Ihmissuhteiden seksuaaliset jännitteet ja varhaisten perhesuhteiden siirtymät löytyvät joka ikisestä suvusta, työpaikasta ja yhteisöstä aikaan ja paikkaan katsomatta. Harva ei ole koskaan rakastunut. Vaikka kuinka postmoderneja olisimme, pääsemme tuskin irti kehosta, johon olemme vapaine tahtoinemme syntyneet.
Kukaan ei voi päätyä henkilönä tekstiin, se on fysikaalisesti mahdotonta. Toiseen ihmiseen voi päätyä, jättää jäljen, elää jonkun kokemuksessa. Se voi päätyäkin kirjaan ja päätyy. Kaikki kaunokirjallinen syntyy ymmärtääkseni niin. Maailma on isompi kuin kokemukseni siitä. Taas olemme anneli-ongelman äärellä: Jos luontoaan vähän tunteva lukija sekoittaa sisäisen todellisuutensa tekstin todellisuuteen harhaisesti, hän saattaa tosissaan kuvitella, että kirjoitan Kirpussa hänen yhteisöstään.
Kyky samaistua ja kuvitella on lukemisen suola. On ihanaa elää tekstin mukana. Historiassa lukijoiden kuvitelmat ovat livahtaneet myös paranoidin puolelle. Kustantamoissa pelätään hienojen ihmisten reaktioita. Joku nainen oli valmis panttaamaan omaisuutensa pysäyttääkseen rautakaudelle sijoitettua Sinuhe egyptiläistä painavat koneet. Thomas Bernhard haastettiin oikeuteen teoksestaan Hakkuu, vaikka hän kertoi hyvän näennäisesti unohtavalla proosallaan surullisia asioita lähinnä itsestään. Onneksi nuo klassikot julkaistiin. Ajattelen, että lukijan suuttumuskin kertoo pohjimmiltaan siitä, että kaikki toivovat olevansa niin tärkeitä, että olisivat päätyneet jonkun toisen tekstiin.
Hello Kitty Stserbatskaja
En väsy ottamaan esimerkkiä Leo Tolstoin Anna Kareninasta (1875-77), lohjalaisen kirjapiirimme parin vuoden takaisesta jouluhitistä, johon viitaten avasin käsikirjoitustani kustantamoille. Avataan siis lisää. Anna Kareninassa käsitellään pariskuntien kautta parantavan rakastumisen vaaroja ja parantavan rakkauden mahdollisuutta. Eritoten lukija saa jännittää, estääkö mikään Kareninin puolisoa hylkäämästä itseään ja lapsiaan hullaantuessaan kreivi Vronskiin. Kirpun kertoja on saman kysymyksen äärellä. Sivumennen sanoen olen tässä miettinyt, että Karenin ja Vronski ovat melko ohuita hahmoja, ehkä ohuimpia Tolstoin henkilökaartista. Eivät he merkityksettömiä ole, vaan hyvin käytettyjä, kuten Ville kertojalle tarinan alussa. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Tolstoi loi Vronskin nuoruuden kokemuksistaan, suojasta, jolla yritti elää räpistellä Pietarin seurapiireissä. Sittemmin hän lienee elänyt kirjoittamalla ja laittamalla itseään hahmoihinsa: esimerkiksi Annaan/ Vronskiin (he ovat himossaan vajaita yksinään), totuudelliseen mutta hiukka ilottomaan Leviniin ja miksei hulvattoman heikkoon Oblonskiin, Annan veljeen, jonka liitto Dolly-vaimon kanssa pysyy kasassa rakkauteen vivahtavan masokismin voimalla. Minä olen Anna Karenina, Tolstoi virkkoi kirjan julkaisua seuranneissa kuohuissa.
Ehkä lukijan todellinen valinta käydäänkin Levinin ja Annan välillä. Sanotaan, että Levinin hahmo edustaa eniten Tolstoita itseään. Levin on ”ensimmäinen tolstoilainen”, jörö totuuden rakastaja, joka etääntyy rigidissä uskossaan aistillisen ja eroottisen rakkauden maastosta. Levinin tavoin Tolstoi luopui työnsä rahallisista tuotoista vaikka oma perhe kärsi puutetta ja nälkää. Tolstoin vaimo kirjoitti puhtaaksi miehensä käsikirjoituksia. En tiedä mikä oli kirjailijan suhde lapsiinsa: kun Tolstoi lähti viimeiselle matkalleen flunssaisena, naimaton tytär säntäsi perään.
Opetin äikässä yseille, että klassikko imee iankaikkisilla peruskysymyksillä. Anna Karenina julkaistiin toistasataa vuotta sitten ja laittaa tukan edelleen sekaisin. Anna hyppää junan alle, ah miten hirveää! Toi Vronski on kyllä yks helppoheikki. Ja Oblonski, Dollyn pitäis panna se ojennukseen. Miks Anna jätti Kareninin, no ku se oli niin vähän kotona.
Minulta Anna Karenina kysyy yhden kysymyksen ylitse muiden: Kenen lapsi sinä mieluiten olisit? Olisinko Annan, Kittyn vai Dollyn tytär? Voin heittää lonkalta hahmojen tilastolliset eliniänodotteet early life -tieteen valossa. Annan tytär, Dollyn tytär, Kittyn tytär. Kahden viimeisen kohdalla statistiikka horjuu, mutta Annan tytär kuolee ensin: hän on tapaus marilynmonroe. Annan molemmat lapset kärsivät ja kuolevat puutteeseen, siihen ettei kukaan rakasta heitä omina itsenään: poika jää kiinni lepattavaan äitiinsä ja tyttärestä tulee miesten jatke joka keksii helikopterin ennen Sikorskya. Ajattelen, että Levinin hahmossa on puritanismista huolimatta jotain syvästi ja hyvällä tavalla totuudellista: Levinin ja Kittyn lapset jäävät elämään.
Voi tietysti kysyä, ketä kiinnostaa Anna Kareninan lasten kohtalo, kun tarinan aikuisten maailmassa on niin paljon tunteita ja tähdellistä. Ehkä moniakin. Facebookissa oli viime syksynä haaste, jossa pyydettiin nimeämään elokuvia jotka on nähnyt yli viisi kertaa. Nopeasti kertyneen 22 000 reagoinnin joukossa mainittiin tuon tuostakin Hiljaiset sillat (Bridges on Madison County), James Robert Wallerin romaaniin perustuva leffa, joka kertoo Levinin ja Kittyn perheen tavoin rakastumisesta ja luopumisesta hyvän elämän edellytyksenä. Miksi niin paljon mainintoja Hiljaisille silloille? Koska se palkitsee lukijansa kuten Anna Karenina. Ja taas pankaamme annelin kanssa käsi sydämelle: silläkö tosiaan palkitsee, että lukija pohtii mitä Tolstoille ja Wallerille oikeasti tapahtui?
Jos oletamme hyvin perustein, että kirjailija on itse kaikki henkilöhahmonsa, huomaamme matrix-efektin: maailma on täynnä kokopäivä-annoja ja aitoja vronskeja ja heidän lastensa teoksia, ammattiuhrien kirjoja, jotka vellovat diagnooseissa, kidutuksissa ja syrjinnässä: miten pahoja ihmiset ovatkaan! Jälkikäteinen meuhkaaminen on tapa etäännyttää. Se joka etsii syyllisiä, sulkee silmät omalta osallisuudelta siihen, miten tähän on tultu. Haluan laajentaa maailmaa rosoisilla hyvillä esimerkeillä, tavata annan tai vronskin vauvamaisuuden sana sanalta kera vaihtoehtoisen lopun. Klassiset tragediat ja #metoo-masokismi kaipaavat rinnalleen tarinoita, jossa päähenkilöllä on toivoa, vapauden taakka punnita valintansa seurauksia ja mahdollisuus kasvaa. Miksi sellaista ei saisi kertoa?
Kolmiodraamaa pidetään vähempiarvoisena aiheena. Romanttinen rakkaus, pyh, teinien hommaa. ”Onko tämä chick litiä?” närkästynyt lukija sanoi Kirpusta. No miltä vaikuttaa? Chick lit on kioskikamaa jossa ihmiset saavat mitä haluavat, genre, jonka lukijaksi korkeakirjallisesti identifioituvat ilmoittautuvat ja jonka asiantuntijuudesta he sanoutuvat tosipaikassa irti vähin äänin. Näinpä näin, vaikka suomalaiset tilastot kertovat, että juuri niinhän me elämme. Kun romanttinen rakkaus kolkuttaa oveen, oppineet aikuiset käyttäytyvät kuin teinit. Tai pikemminkin kuin vauvat. Kertoja antautuu Villen kanssa seksiin vaikka molemmilla on jo kumppani. He rakastelevat. Voi ajatella, että rakkaus on kaunista. Kirpun kertoja tosin huomaa ettei pelkästään sitä. Hän näkee Villen kuin ahne parikuinen. Vauvahan tarvitsee toista ihmistä henkensä kaupalla ollakseen olemassa. Evoluutiobiologit sanoisivat, että vauva elää itseään varten.
Rakastunut käyttää toista ihmistä. Se on mahdottoman kipeä asia ajateltavaksi ja ehkä hiukka armoton. Maaorjat vapauttava Kitty voisi todeta, että rakastaminen on vaikeaa, koska se on myös erillisen tyypin hommaa, sellaisen, jonka napanuoran tynkä on tippunut. Keskitien lukuehdotus on ajatella rakastumista vaille jääneen vauvan himon ja myöhemmän seksuaalisuuden seoksena. Kertojan ja Villen seksi on anakronismi, traaginen voitto varhaisessa matsissa, jossa kenenkään ei pitäisi joutua voittamaan, mutta jossa harha voitosta voi taata elämän mahdollisuuden silloin kun muuta ei vielä ole. Elämän ratkaisuna voitto on ahterista. Edelleen evoluutiobiologian termein: sukusiitos heikentää jälkeläisten kelpoisuutta. Oman äidin tai isän kanssa ei kannata mennä naimisiin tai edes panemaan. Tässä kohtaa moni jo yökkää ja pilkkaa: kuka nyt sellaista olisi halunnut. Sinä ja minä. Teemana lapsuuden kolmiodraama on kerta kaikkiaan häpeällinen. Kuvitellaanpa häviävän pientä mahdollisuutta, että olet rakastunut vastakkaista tai samaa sukupuolta olevaan vanhempaasi ja tuntenut murhanhimoa ja pettymystä joutuessasi realiteetin eteen. Et saa häntä, Eputkin sen tietävät. Tämäkö Kirpussa säikäyttää?
Ilman rajoja mikään ei saa ihmislasta kasvamaan siksi mitä on, vaikka tämä sinänsä myönteinen kehitys suojaisi elämää. Rebel rebel, you’ve torn your dress, lauloi hot tramp David Bowie jo 1974. Diamond Dogs soi kuin kirjallisuus. Voin salama kasvoissa leikkiä olevani yhtä aikaa nainen ja mies, pelkkä isä tai tytär, primadonnan hevonen; suosikkini on äidin sulhanen. Tosielämässä pelko ulkopuolelle jäämisestä ja toive lapsuuden onnelan saavuttamisesta ovat säheltämisen arkkivaluuttaa. Kuvitteelliset kuningaskunnat seuraavat toisiaan, kunnes varhaiset toiveet ja pettymykset on läpityöstetty. Kaikkivoipaisuuden ja kuolemattomuuden toiveissa pettyminen on niin iso kakku, että sen sulattaminen vaatii vuosien työn, emotionaalisen pääoman, joka karttuu vain surun kautta. Ajattelen, että kirjallisuus voi antaa peiliä ja toivoa saman asian kanssa kamppaileville. Tekemätön työ, oidipaalinen himon ei-aiotut seuraukset, jyllää yhteiskunnassa jo ihan riittämiin. Kirpun lukija voi miettiä, ovatko kertojan kuvittelemat tiedeyhteisön valta-asetelmat ja rahoituksessa piilevä arkinen pahuus tuulesta temmattuja. Vai onko peräti hyvä sanoittaa vaiettuja teemoja keskusteltaviksi? Jos lukija samaistuu kertojan mietteisiin, hän voi kuvitella itsensä akatemian toimikuntaan ja kysyä, sorsisiko vai tukisiko itse nuoria opiskelijoita, joita kadehtii tai pelkää. Yhtä lailla lukija voi kuvitella miltä tuntuisi pettää aviopuolisoa tai tulla itse petetyksi. Eläytyvä lukeminen mallintaa kysymyksiä, joita ei halua sössiä tosielämässä. Se voi olla hoitava kokemus tai kova paikka. Jälkimmäisestä voi rantautua loukkaantumalla julkisesti – valta kutsuu ja viettelee. On niin ihanaa taantua, ihan sama mitä sitten käy, ajattelee kertoja, Kirpun nelikymppinen päähenkilö.
Voi ajatella, että käsikirjoitustani ovat lukeneet fiksut ja kokeneet ihmiset. Osan sisäisessä elämässä pintaa syvempi lukemisen taso ei ole mahdollinen. Jos lukija itse kirjoittaisi noin, se tarkoittaisi, että hän on tehnyt niin, ja se onkin kauheaa – ei niinkään moraalisesti, vaan lähinnä siksi, että kokiessaan saman kuin kertoja, lukija altistuu pettymykselle, joka Kirpun draaman kaaren läpikäymisestä tavalla tai toisella väistämättä seuraa. Sitä pettymystä harva sietää. Ehkä meillä on siksi niin paljon terveitä taloja ja koronavariantteja.
Uskon, että seksuaalinen halu ja turhauma toimivat luovuuden ja hyvienkin tekojen polttoaineena läpi elämän. Kirpussa ei karata Hondurasiin vaan jatketaan elämää jo valittujen kanssa. Kukaan ei kuole, edes kenenkään jalka ei mene poikki. Se on minusta kaikkea muuta kuin tylsää. Tarina, jossa rakennetaan hirsitaloa voi herättää kateutta niissä, jotka vasta katselevat metsän puita tai yöpyvät pysyväisluonteisesti teltassa. Jos minä haluan rakentaa talon, luen kyllä mielelläni tarinoita joissa siinä onnistutaan, vaikka lukeminen kirpaisisi työtä pelkäävää minua. Heippa sitten Kirppu, sanoi hiiri.
