17.1.2026
Heitin puolisoni lumimyräkässä Seutulaan. Tai hän ajoi menomatkan. (Mies: ”taksi maksaa kolmatta sataa”.) Aamuhämärä ja keli paheni pahenemistaan, näkyvyys nolla jos joku koskettaa ajourien viertä ja koko ajan tietysti koskettaa. Täysperävaunujen siluetteja hopeahämärässä, satunnainen sumuvalo jos edellä ajava on lähellä ja kovin lähellähän ei voi olla. Sininen vilkku, pientareelle hyytyneitä tesloja, joku oli ajanut ojaan kitkoilla. Kaksi kaistaa valkoista hornaa, usko että tie on siinä.
Mies vaihteli kaistoja, kehäkolmosella pyry sakeni, rekkojen synkeät hahmot, valkea äänetön pauhu. Ensin minulta meni puhekyky. Jospa menetän hallinnan ajoneuvoyhdistelmän ohituksessa, tilttaan siihen etten näe mitään. Sitten tuli hiljainen itku, surun ja päättäväisyyden merkki. Mies lähtee Keniaan ja minä kuolen Vantaan alueella.
Mies: Ootsä aika sankari ku lähet tällä kelillä heittämään.
Minä: Ja sä itsekäs.
Mies henkäisi ja sanoi idioottimaisesti: Etit jonkun jolla on sumuvalo ja ajat sen perässä.
Minä: Puikkelehdin kaistoilla ettimässä.
Taas itketti.
Mies sanoi hiljaa: Laita viesti ku pääset kotiin.
Minä: Laita ite
Drop off -paikalla mies putsasi auton takavalot näkyviin. Toivotimme hyvästit ja olin kiertää takaisin pelkääjän paikalle istumaan. Sitten lähdin ajamaan.
Kun painaa kaasua kädet ratissa, kaikki muuttuu. Käytin enimmäkseen lumista kaistaa, välillä oikeaa, ohitin rekkoja ja ryömijöitä edetessäni omaa vauhtia, kohtasin väistämättä hetket jolloin jonkun ökön jättöpyörteet sulkevat näkyvyyden. Uskoa valkoiset sekunnit että kaista on auki. Tiukin paikka oli siirtyminen kehältä Turuntien rampille kaistojen yli. Opasteita ei nähnyt, liittymä olikin äkkiä siinä ja minä ulkokaistalla. Vilkkua päälle ja hanaa. Auto puski läpi lumivallin, selkärangasta löytyi kumma herkkyys nastarenkaiden pidolle, auton massalle ja hyvän tahdon fysiikalle.
Ajoin kotiin. Aurinko nousi ja pyry oheni. Kiisin moottoritien vasenta kaistaa. Miten olin saattanut pelätä mennessä niin paljon? Ajoin samalla tavalla kuin mies. En ajanut miehenä vaan omana itsenäni. Samaistuin puolisooni. Hän on ajanut niin hienosti malliksi reilut 20 vuotta.
Olen alusta asti ollut niin kutsuttu hyvä kuski. Ajoin nuorena aikuisten bilekyytejä ja tutkimusryhmän vuokraamia pakettiautoja. Silloin minulla oli teflonmasu, käden titaaniosia ja hiilikuituinen stereonäkö, omat ruumiinosani olivat käytössä muualla. Monet silmää tekevät ovat kyborgeja. Jos ei ole kokonainen, toisesta ihmisestä voi tulla sellainen että kun hän jää autosta Seutulassa, puolet on poissa. Ja puolikkaan ajomatka myräkässä voikin olla aikamoinen. Oletko ajanut kehällä ilman toista jalkaa? Entä jos puuttuu temporaalilohko ja maksa? Miten on mantelitumakkeesi laita?
Kun luovuin robotiikasta, jonkin aikaa vasen olkavarteni roikkui ratissa vailla lihaa ja kaikki musteni ohituksissa. Kasvatin kehoani noin pari vuotta (aikaan liittyvä sanonta). Lainaan mieheltä parasympaattista tonusta, hän lienee lainannut minulta käpyrauhasta. Aavistaako kukaan kuinka pelottavaa ja välttämätöntä asioiden tekeminen yksin on?
Olen riippuvainen muista ihmisistä, infrastruktuurista ja elämän todellisuudesta, omasta rakkaudestani. Miten hyvältä se tuntuukaan elimissä ! Joku istuu vieressä kun ajat. Sitten kuvittelet hänet. Viereiseen autoon. Edellä ajavaan. Vanhalle tielle pellon toiselle puolen. Sitten hän on poissa. Jos kuolisin nyt, puolisoni jatkaisi ajamista. Hän on Keniassa ja silti osa minua. Puolisoni on savolainen, joku vaan, omansa, hankala ihminen. Kun astuin myräkässä yksin ratin taa, löysin hänet vaikken yrittänyt. En osaa selittää.
Itkettää kirjoittaa tämä. Ajaminen tekee hyvää. Monet eivät aja koskaan. Turha autoilu kuluttaa luontoa. Niin varmasti onkin. Ekologisuudella voi myös kätkeä kauhunsa ja olla hienovaraisesti antamatta(ottamatta) tilaa. Luxemburgissa testataan parhaillaan kuskittomia takseja, Kiinassa niitä kuulemma jo massatuotetaan. En halveksi ihmisten vammoja, mutta jos huomaan aitoa kehoa, korvan aiheen tai ohutsuolen epiteeliä, kerron kyllä toivosta jonka näen katsoessani taaksepäin.
Perillä farmariautomme perä oli lumesta täysvalkoinen. Ei takavaloja, rekkaria ei parkkitutkaa sumuvaloa ei mitään. Päivä oli onneksi valjennut jossain kohti matkaa. Olinko kenties ollut yksi niistä kotikutoisista kaahareista, joille itse pyörittelen hitaalla kaistalla riemastuneena päätä.
