10.5.2023
Sisko oli nuorena töissä Limassa. Lähdin häntä katsomaan suoraan baarista. Seutulassa seisontapaikalla oli vanha kaveri viittomassa koneelle lähtölupaa. Olin iloinen hänen puolestaan, kaverin elämä näytti vastuusta päätellen löytäneen uomansa. Selvisin itse muutaman kilometrin päässä Frankfurtista, kun koneet vetivät alla rinkiä kolmessa kerroksessa odotellen vuoroaan.
Atlantin ylityksessä sain viereeni saksalaisen vanhemman herran. Juttelimme asioista maan ja taivaan välillä. Pääni osui kattoon ilmakuopassa. Miellyttävä herra ihmetteli pariin otteeseen miksen ota drinkkiä. En kehdannut sanoa, että pelkään sen verran etten voi sallia itselleni yhtään siimaa. Bogotassa transithalliin katosi kaksi matkustajaa, odotimme pari tuntia, ei löytynyt, matka jatkui.
Liman päässä matkatoverini meinasi mennä omiaan, mutta palasi luokseni ja saattoi tullin ohi siskon luo. Matkatoveri tiesi etten puhu espanjaa.
Siskolla oli loiskuume. Ole Norrback oli vierailulla lähetystössä ja sisko hengasi supon miesten kanssa niin, että häntä pyydettiin tuon tuosta luovuttamaan käsiase. Seikkailin kielitaidottomana pitkin poikin altiplanoa hieman itsenäisemmin kuin olin etukäteen ajatellut. Ihan hyvin se meni.
Paluumatka oli lukunsa. Ongelmat alkoivat Cuscosta, jossa lentokentän täti kieltäytyi löytämästä varaustani: Nada/ihan täyttä on. Sisko pelasti minut läksyttämällä tädin espanjaksi. Sisko lähti kohti Puerto Maldonadoa jossa hiiret syövät kellonrannekkeita poikki ja minä jäin pikku latoon nimeltä aeropuerto. Kuulutettiin, että päivän loput lennot Limaan on sulautettu, kaikki eivät mahdu kyytiin. Normimeininki. Ihmiset tungeksivat, kanat kotkottivat. Kun Continentalin museo-Boeing rullasi näköpiiriin, juoksin paahteisen platan poikki sisään putken avoimesta ovesta ja laitoin turvavyön kiinni. Sydän väpätti, kukaan ei kysynyt lippua. Pian lumi säkenöi Andien rinteillä, mutta en pelännyt, koska tiesin että latinokuskit lentävät läheltä vuoria.
Limassa mastiffit kävelivät hihnoilla matkatavaroiden seassa. Uusi täti ilmoitti ettei tänään lennetä Eurooppaan. Sisuunnuin, perkele, tässä lukee. No saattaa joku lentää illalla, täti myöntyi vastahakoisesti ja printtasi boarding passin, mee tosta ovesta. Huoneessa oli kaksi securitya tekaistun lomakkeen kanssa, olisi pitänyt muka täyttää. Dollarit tänne, annoin 26. Viranomaisten putsattua minut lähdin viettämään päivää Limaan. Taksikaistalla pyöreä mies puhui autosta, seurasin häntä. Ihmettelin taksikyltin puutetta ja mies naputti mikkihiiritarraa tuulilasissa. Kun etupenkille punki tyypin kaveri, vaadin päästä ulos, antakaa rinkkakin takapaksista. He tekivät kuten pyysin.
Keskustassa kävelin tornitalojen välissä, kunnes viereeni pysähtyi autolla nainen, jolla oli lapsi turvaistuimessa. Mitä Herran tähden sä täällä teet? Äkkiä kyytiin jos henkes on kallis. Rouva heitti minut Plaza de Armasin mäkkäriin. Söin clubiaterian hyvällä halulla.
Illalla Boeing 747 starttasi kohti Eurooppaa. Istuin siipipaikalla eucalyptuspyyhe otsalla, kunnes uloimmasta turbiiniaukosta alkoi helottaa oranssi. Kuulutettiin, että yksi koneen neljästä moottorista on hajonnut, sulkekaa sen puolen ikkunaluukut. Kysyin miksi. Latinot itkivät ja rukoilivat Jumalanäitiä. Sulje ikkunaluukku, kehotettiin, saksalaiset kai tyytyvät tällaiseen. Istuin siinä ja koitin hengittää.
Moottoria korjattiin Bogotassa tunteja. Jatkoimme Atlantin yli hieman pidempää rannikkoreittiä (vakuutettiin ettei jumbo yhtä moottoria kaipaa). Ennen matkalentokorkeutta tuli ukkosrintama. Laajarunko tärisi, Venezuelan pöytävuoret välkkyivät unenomaisina salamien valossa.
Frankfurtissa Finnairin lentoemäntä sanoi suomeksi tervetuloa. Lysähdin takapenkkiin. Vierustoveri ihmetteli likaista tukkaani ja kerroin hänelle alkumatkasta kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle.
Sitten lentokone huokaisi. Tarrasin lentoemännän käteen. Kriittinen vaihe takana, lentoemo sanoi, voi jo vähentää tehoja. Hän selitti, että nousun aikana käytetään varmuuden vuoksi maksimaalista työntövoimaa. Vaikka toinen moottori sammuis, toisen tehot riittäis viemään koneen turvallisesti maahan. Kaikki on hyvin.
Lentoemo vilkaisi minua takakeittiöstä ja toisti: Huokaisu ei tarkoita että kone putoaa. Päinvastoin, matka on vasta alkanut. Cruising-vauhtia ei huomaa fysiikan laeilta.
Matkan on tarkoitus tehdä hyvää, lentoemo muistutti. Voit nauttia, luottaa että asiat etenevät. Sellaista lentäminen on. Ei koko ajan vedetä jälkipoltolla, tää pysyy ilmassa muutenkin.
Muistelin käyntiä DC-kympin ohjaamossa 70-luvulla. Mieleen jäi maailman yläpuolisen kirkkauden ja mustan kojelaudan kontrasti, kapteeni joka kääntyi ja katsoi lempeästi: Haluutko kysyä jotain.
Lentoemo toi viltin. Sä voit syödä lentoyhtiön ruokia tai ostaa jotain kaupasta. Omia eväitäkin saa syödä mun puolesta. Voit ottaa huoletta drinkin, kahvin tai mehun, saattaa lapsen vessaan. No, jos sulla on leikki-ikäinen onboard nää leposäännöt ei päde. Muut voi nukkua.
Katselin ympärilleni. Ihmiset istuivat paikoillaan, katsoivat kai leffoja ja kuuntelivat klassista laulua. Kukaan ei ollut vaikuttunut huokaisusta. Ei perille pääse jos ei siedä matkustaa, lentoemo hymyili mukit sormissa.
Kaveri oli vastassa kentällä. Menimme kai baariin. Sellaista oli elämä 1990-luvulla.
Mitä jäi minuun? No ainakin perulaisäiti ja vanha herra, kuskit, sisko ja Finskin purseri; tiedättekö sen tunteen, kun meinaa pakahtua ilosta ja lämmöstä nyt ja jälkikäteen.
