28.1.2023
Löysin siivotessa muovitaskullisen lappusia. Postipankin automaattikortti, väärät paperit ja valokuvia, David Bowien ja Iggy Popin keikkapassi, junalippuja Hankoon, lämpökuitteja ilman tekstiä. Olin säästänyt elokuvalipun: Trainspotting, Forum 6, 20:45. Lippu tärähti kädessäni. Aloin puhua miehelle katsomisesta, että katotko mun kanssa, oon aatellut kattoa uudelleen, haluaisin, pitäiskö katsoa, en oikeen tiedä… Muistin vain soundtrackin, että kuuntelin sitä pitkään. Muistin, että leffassa sekoiltiin huumeiden kanssa, että elämä oli hiuskarvan varassa, poika, joku vauva siinä mukana, eritteitä, lyhyttukkainen tyttö jolla on vanhemmat.
Asia kaatui siihen, etten osannut asentaa HDMI-piuhaa isoa näyttöä varten. Se onkin melkoista rakettitiedettä. Voin tosi huonosti monta viikkoa. Eräänä iltana mies liitti suu viivana näytön koneeseen ja huikkasi olohuoneesta: Alkaa!
Oli hyvä katsoa. Teki mieli oksentaa, juoda tai laittaa silmät kiinni. Mies lähti kesken pois, sanoi nähneensä leffan jo pari kertaa. Minä katsoin alusta loppuun.
Elokuvassa kuolee vauva. Ihmisen alku, joka ehti oppia konttaamaan ja yritti elellä, sitten elämä hiipui pois, vauva löytyi kuolleena pinnasängystä. Äiti kirkui kamapäissään, isä paljasti itsensä, ei hänkään ollut osannut paljon tehdä, kunhan diilasi kamaa äidille. Katsoin ja itkin surusta ja rakkaudesta. Jos taide on kokemuksellinen totuus, ne, jotka kohtauksen (ja alkuperäisen romaanin) ovat kirjoittaneet, eivät ole siis kuolleet?!! He ovat kokeneet sen, jääneet henkiin ja tehneet tämän leffan? Millä ihmeellä?
Trainspottingin päähenkilö Renton tapaa klubilla koulutytön. He eivät ala seurustelemaan. Tyttö istuu univormussa Rentonin sängyllä, Renton kierii heroiinin vierotusoireissa ja tyttö sanoo etten oo koskaan ennen tavannut sellaista kuin sä. Tyttö tönii Rentonia eteenpäin: Ei hyvä jos jatkat tota, keksi jotain luovaa. Leffan lopussa päähenkilö jättää niin kutsutut (sic) kaverinsa ja lähtee. Moni asia jää auki, ilmassa on sumua ja toivoa. Näin minä sen nyt näin. Olin vissiin nähnyt alun perinkin, kun Underworldin CD kerran on hyllyssä.
Brittipop soi. Kohtaus, joka antoi varsinaisen kimmokkeen blogiin, on Rentonin junkie limbo: Pään sisäinen helvetti, se on olemassa, kuollut vauva konttaa pitkin kattoa, vauva konttaa, painovoima lagaa, vauva konttaa. Terveydenhoitaja ja kivikasvoiset vanhemmat käyvät kääntymässä sängyn päädyssä, syö poika et oo paha ei metistä poika varo häkkiä poika verikoe poika. Koulutyttö ilmestyy risti-istunnassa ja hymyilee.
Katsoin vieroitusoirekohtausta, suru tuli puun takaa. Päätin kohdella sitä kuin aarretta. En ole käyttänyt suonensisäisiä huumeita, mutta samaistuin silti päähenkilöön. Olen kokenut tuon, koen edelleen välillä, en enää jaksaisi, minulta ei kysytä. On mahdollista voida yhtä huonosti kuin Trainspottingin Renton ottamatta mitään synteettistä tai orgaanista myrkkyä kehoon. Miten muka?
Laajenna huumeen käsitettä ja ajattele jotain aineetonta, mitä ilman ei voi elää. Mitä ihminen biologisesti tarvitsee ravinnon ja suojan lisäksi, jotta geenit toimivat ok? Mitä tapahtuu, kun eliö ei saa elintärkeää? Se joko kuolee tai jää henkiin. Ilman elämääkin voi olla olemassa. Eläminen on kuitenkin inhimillinen vähimmäisvaatimus, aika kohtuullinen juttu.
Miksi minä tästä kirjoitan. No, ehkä siksi, että muistaisin olla kokonainen. Se on kai kaikkien aikuisten velvollisuus: Rauha. Kokemus itsestä. Sietämättömän kärsimyksen poissaolo. Kokemus yhteydestä ja armosta. Yksityiskohdista neuvotellaan.
Jos tajuttaisiin, miten moni säntillisesti elävä käy varhaisten kokemustensa takia läpi samaa kuin Trainspottingin Renton, maailma voisi olla otollisempi paikka rauhalle? Tiellä ollaan, vauva. Luulin pitkään, että rakkaus pitää ansaita. Arvuuttelin, olenko rakastettava ja koitin olla. Kärsin vimmatusti. Trainspotting muistutti, kuinka iso juttu on itse rakastaa. Jotta voi rakastaa, on oltava elossa. Ja sama toisinpäin. Kimuranttia. Sahata omat kalterit ja uskoa että joku kestää.
Clairen polvi -leffastakin oli lippu talletettu, en ole vielä tutkinut asiaa, kaikki silloinen ei vältsyyn ole enää hottia. Miehellä ei tullut vatsa kipeäksi puolikkaasta Trainspottingista, hän meni pingikseen, hyvä.
(Aloitin T2-jatko-osaa pari vuotta sitten, tappelivat koko ajan, mihinkään ei ollut päästy, en katsonut pidemmälle, youtubesta näin että koulutytöstä oli tullut juristi.)
