9.5.2022
Istun parvekkeella ja katson kaunista maisemaa. Alla levittäytyy kylä kotikutoisine kattopihoineen. On appelsiini – ja sitruunapuita, viikunaa; vihreys, ja sen jälkeen meri, tänään on pilvistä ja meri on vaaleansininen. (Kaikkein tärkeintä on että) silmieni edessä merenlahden toisella puolella kohoaa vuoria ja kukkuloita neljässä sinisen sävyssä. Niistä ja merestä tulin eniten iloiseksi. Etummainen kukkularivi on tummansininen. Se koostuu kolmesta saaresta, jotka ovat tai eivät ole toisissaan kiinni. Rinteissä on sävyeroja, voi kuvitella että vaalea kivikko vuorottelee tummien kasvivyöhykkeiden kanssa, oliivimetsää tai takkuisia pensaita joita vuoren rinteillä kasvaa, ja joihin mieheni loukkasi säärensä kun olimme täällä viimeksi. Hänen oli pakko kiivetä kukkulalle, hän ei kysynyt lupaani eikä kertonut mitä aikoi, lähti vaan aamiaiselta ja ajoi autolla niin pitkälle kun pääsi ja jatkoi jalan. Rinne oli jyrkempi kuin hän oli kuvitellut ja pensasto tiheää, piti kiertää ja palata ja mennä siksakkia vältelläkseen piikkejä. Lähellä huippua rinne jyrkkeni ja miehen oli kiivettävä nelinkontin. Kiviä irtosi ja ote lipsui, jos pensaita oli hän ei niitä enää huomannut. Huipulta hän soitti minulle: Katso tänne vuorelle, vilkuta mulle. Hän katsoi kiikarilla ja sanoi näkevänsä meidät, vilkuta vielä, minä en nähnyt kuin vuoren, en osannut katsoa koska en tajunnut millä huipulla hän oli, ja vaikka olisin tiennyt en olisi erottanut, kilometrien päästä toinen swarovskien läpi vilkutteli. En tiennyt missä vaarassa hän oli ollut ja tulisi olemaan. Mies tuli päivällä kotiin ja järjesteli tavaroitaan. Hitaasti ymmärsin että hän oli edelleen sekaisin. Hän oli kiivennyt henkensä edestä. Ajatellut että jos hän kuolee ja me jäämme yksin, mitä minä siihen sanon, enhän edes tiennyt että hän kiipesi, hän ei sanonut lähtiessä mitään, nousi vain pöydästä ja kysyi aionko hankkia hammasraudat. Vain hullu lähtee yksin tuollaiselle retkelle. Miehellä oli tullessaan verinaarmuja pohkeissa. Hän sai arpia juuri tuollaisen kaukana siintävän kukkulan valloittamisesta, kukkulan joka paljasti itsensä kiivetessä.
Alarinteillä kasvaa havumetsää. Voi olla että tieto, geologia ja biologia ja kokemus, laittaa noihin kaukaisiin rinteisiin sävyjä, saa kuvittelemaan tuon ja tuon kellertävän ja vihertävän, melkein näkemään pensaat ja puut lehtineen ja hedelmineen, vaikka oikeasti kun katson merenlahden yli, kukkulat ovat samaa siniharmaata utua. Kolmesta saaresta keskimmäinen vangitsee katseen. Sen siluetti nousee loivasti kohti länttä ja päättyy melkein kohtisuoraan jyrkänteeseen. Silitysrautakukkula. Hyvä nimi. Täällä on korkeuseroja. Silitysraudan naapurit jotka ovat tai ei ole kiinni siinä ovat kuin koruja tai kivoja kavereita. Taemmat kukkulat ovat vuorimaisia, sitä vaaleampia mitä kauempana. Keskinäinen syvyys tulee ilmi merenpinnasta nousevan vesihöyryn ansiosta – niin, sitä sanotaan uduksi.
Utu luo katsojalle perspektiivin. Siitä nousevien kukkuloiden ääriviivat piirtyvät siniharmaan kaikissa sävyissä. Utu nousee laaksoista ja lahdista korostaen kukkuloiden profiilia viehättävällä tavalla. Utu suojaa ja säilyttää, pitää paljon salassa. Utu on sakeanaan tarinoita jumalista jotka rilluttelevat vuorella ja näkevät ihmisiä pulassa ja piipahtavat auttamaan heitä harmissaan keskeytyneestä teehetkestä kuin pienten lasten vanhemmat. Mennessään hätiin jumala ottaa ohikulkijan tai linnun muodon. Jumala töpeksii ja töksäyttelee, onnistuu yleensä auttamaan. Meri kukkuloiden edessä on rauhallinen. Se tuoksuu kuin rukoillen matkaajien puolesta, anna tämän kestää. Tässä maisemassa, tässä aistimisen tilassa on kaikki mitä yritän kirjoittaa kun kirjoitin ensin vain yhden lauseen, että löysin jotain. Täällä se on minussa, täällä minä löysin sen, taas.
Olen väsynyt ja vuoroveden kuluttama ja vihaan tottumuksesta. Minun oli äsken vaikea nähdä itseni kauniina, kun mieheni otti minusta kuvia istumassa öljypuun kannolla, en edes katsonut kuvia kunnolla koska en pitänyt siitä mitä näin, vaikka jos tarkkoja ollaan minä pyysin häntä ottamaan ne kuvat, haluan harjoitella katsomista, en anna periksi, yritän uskaltaa aina vaan.
Sanoin että meri on rauhallinen. Niin se onkin. Vesimassan syvyys ja paino on osa tätä jumalten maisemaa. Miksi paino on niin tärkeää? Eikö keveys ole, se kohoava utu? Avaruus pelottaa minua. Jos katseen siirtää kukkuloista lähemmäs kylän edustalle, voi nähdä meren kimmeltävän. Etäisyydet ovat kummallisia. Kylä on kaukana mutta kuitenkin niin lähellä, ei sinne laskeudu jalan kuin kymmenen minuuttia. Kylän lähellä meri kimmeltää. Saarenpoikasten terävien kallioiden kupeesta erottuu vaahtopäitä. Tyrskyt lyövät rantoihin korkeina ja äänettöminä. Äänettömyys tekee ne epätodellisiksi, kuin katsoisi kauan sitten tapahtunutta mykkäfilmiä. Meren tyyneys on suhteellinen käsite. Se riippuu tarkastelun mittakaavasta. Minua ilahduttaa eniten kokonaiskuva, udun hellimät kukkulat ja vakaa horisontti.
Kuvailla sanoilla jotain itselleen tärkeää, maisemaa joka saa sydämen täyttymään ja pamppailemaan ilosta. Teen sen. Ei se ole pelkkä yritys, se on työn alku, työtä, työ. Fiilaan tekstiä. On vaikeaa kuvata maisemaa, ikään kuin se mystinen joka minuun vaikuttaa ei suostuisi sanoiksi. En ole harjoitellut riittävästi. Kirjoittaminen nyt vain on tällaista. Ajattelun eräs versio, jossa mielessä vallitseva tai heikosti välähtelevä mukautetaan (yhdistetään? käännetään?) erillisyyteen. Suostutaan siihen, että on olemassa jokin minä, joka tässä tusaa. Suostutaan siihen, että on olemassa minä puutteellisena ja epätäydellisenä ja se minä yrittää käyttää ainoaa(?) keinoa saadakseen elää. Mikä riski. Kun koukkaan erillisyyteen ja puen tässä maisemassa koetun hetkellisen tai pysyvämmän sieluntilan lauseiksi, menetän väistämättä jotain alkuperäisestä. Jospa menetän kaiken. Pelottaa. Menen mutkalle kiukusta: En voi kuvata utuisia vuoria.
Miksi ihmeessä menettää toivo sen takia että sielu suostuu kommunikoidessaan rajoihin? Miksi lyödä lekkeriksi sen takia, että on olemassa minä ja maailma, minä, joka ottaa ajatellessaan jonkin muodon ja tulee näkyväksi: on uskallettava, vaikka muoto on kömpelö ja historiani vääristämä (jospa voisin kertoa): se riski on otettava, on jaksettava toivoa! Toivoa mitä? Sitä, että minut otetaan vastaan. Että kömpelössä erillisyydessäni kuuluu ja on jäljellä alkuperäinen se sielullinen häivähdys jonka koen kun katson maisemaa. Mietin onko koukkaus sanattomasta sanojen kautta sanattomaan luopumista vai luomista. Alkuperäinen häivähdys soi tekstissä sille joka kuulee ja on auki käydä sille joka haluaa. Jospa ääriviivoihin ja muotoon uskaltautuminen on juuri se, mihin voimme laittaa toivomme tässä maailmassa? Maailma on konkreettinen: hupparin naru on karannut pesussa, turkinkyyhky laulaa, poltan vielä yhden tupakan, joku tekee naapurissa remonttia. Ajattelu ja kirjoittaminen on suostumista yksinäisyyteen yhteyden toivossa.
Valtavan tuskallista. En jaksaisi millään elää. Paitsi jos ajattelen että eläminen on toivoa siitä, että joku kuulee ja on siellä missä minäkin olen ollut, missä minä nyt olen, eilen, en aina silloin kun haluaisin, mutta tänään olen ja ehkä torstaina. Kun katson meren udusta nousevia vuoria, mietin onko usko sitä, että yhteys joka on joskus ollut, voi olla olemassa myös tulevaisuudessa ilman että minä liukenen ja lakkaan olemasta.
Illalla kukkulat näyttävät aivan toiselta. Utu on haihtunut ja lännestä paahtava aurinko valaisee rinteet: Erottuu teitä ja taloja, oliivilehtoja ja pensaita ja viljelyksiä. Talojen keskellä kulkee tie huoltoasemineen, kumpujen takaa pääsee lentokentälle ja muihin paikkoihin. Kiikarilla kaukaisimman vuoren laella erottuu tuulimyllyjä. Mieheni tuli parvekkeelle: mistä me saatais kahvimaitoa, valkoisesta hiehosta?
(Se kukkularivi oli Acheron-joen suisto.)
