13.-16.10.2026
Pelkään vähän kaikkea: Ompeluseuroja, löytöjä, valssattua terästä ja kukkaperiä, matematiikkaa, hellyyttä ja hansikkaita, pelkään avaruutta, indikaatioita ja oikeinkäsityksiä, pelkään itseä – niin, kotisohvalla on ehdottomasti kaikkein pelottavinta. Kun yritän levätä, oma pelkoni täyttää minut ääriään myöten. Arvata saattaa ettei tuollainen ihminen juuri nuku, hän ennakoi.
Minua on pyydetty lopettamaan ennakointi. Kävin hoitamassa asiaa lokakuisena yönä Utön vesillä luotsin viennissä. Ulkona sakeaa sakeampi pimeys, maininkien ylä- ja alamäki pudottaa merikarttoja, kuski puhuu toisen kotimaisen murretta ja valopisteenä edessä suoraan kohti tuleva laiva jonka kokoa ja etäisyyttä en ymmärrä. En keksi heti pelottavampaa paikkaa kuin öinen rajautumaton meri. Ja minä istuin sen keskellä onnesta hiljaisena, toivoen ettei matka koskaan lopu.
En tiennyt olevani ennakoija, jos ei lasketa sitä, että ystävä kehui minua nopeaksi tiskikoneen täyttäjäksi. Melkein kaikkialle kehoon levinneen elämän poissulkumekanismin tunnistaminen voi kestää pitkään. Jos siinä onnistuukin, seuraava sokeuden kohde on ennakoinnin tilalle tullut niin suuri pelko, ettei sen kanssa halua kuin kadota.
Päätin lopettaa ennakoinnin jo jokin aika sitten tavattuani leppoisia ihmisiä, joilla on sohva. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Olin harjoituksieni total steviewonder kunnes annoin periksi, humahdin pohjalle ja olin siellä jonkin aikaa. Olisi kiva sanoa jälkikäteen, että moni asia jota pelkäsin ei ollut sen arvoinen mutta kyllä oli, lapselle minussa. Juuri sellaiset asiat suljin aikanaan neuvokkaasti pois, ja tässä ollaan, elämän alkeissa, vailla kehittynyttä kykyä ottaa vastaan hyvää mitä arjella on tarjota.
Luulen että pelko elää aika monen mahtavan ja maan matosen puolesta, riittää kun katsoo uutiset dieselsopimuksesta tai masentuneiden määrästä. Elämäntuntoa uhkaava tottumuksen edessä on hyvät keinot kalliit, kelle mikäkin wörkkii.
Luotsit ovat ennakoinnin ammattilaisia. Öisellä vientikeikalla piti ajaa parisataametristä Transfennicaa vastaan pitkälle Utön ulkopuolelle, jotta alukseen nouseva luotsi ennättää laivan komentosillalle ennen luotsausalueen rajan ylitystä. Finnpilotin porukka teki työtään niin suurella ammattitaidolla, että saatoin tutkia rauhassa olosuhteita, joissa olen joskus pelännyt eniten. Seurauksena oli myös kahden päivän toisenlainen työmaa, hyytävä kehollisen pelon vastaisku: jumaliste taas uskalsit ! Ohimenevän kurjuuden sietämisessä auttaa, että sen tietää olevan irrallaan ajasta ja lähtöisin itsestä. Sopii yrittää saada ihminen nauramaan tai itkemään siinä tilassa.
Jokin aika sitten tapahtui jotain, minkä äärellä tulin sanoneeksi – kenties edellä mainitun viheliäisen affektin siivittämän harjoittelun ansiosta: Näinä hetkinä musta tuntuu etten haluu elää. Kuulla omat sanat ja oivaltaa, että ei-haluaminenkin on haluamisen muoto. Mikä lohtu ! Suuri toivo!! Saada yhteys siihen, että on alun perinkin itse halunnut jotain: jäädä henkiin. Löytää pienen pieni valojuova aikapaikkaan, jossa pelkäsi elämää niin paljon että halusi pelon loppuvan. Kokea kauhu uudelleen mutta samalla ymmärtää, että jo silloin oli olemassa joku minä, sen verran oli, että osasi suojella ydintään sulkemalla oven täystuholta. Ja että nyt on mahdollista kouluttaa tämä ennakoiva osa itseään uudelleen: on olemassa elämää johon luottaa ja ihmisiä, joiden kanssa voi löytää en-vielä-tiedä-mitä. Ihan hyytelönä ja melkein-palasina avaan. kyllä kyllä kyllä ! Olen aivan uupunut kaikesta minkä kyllä suo. Hyvää syyslomaa ja kiitos levon hetkistä Finnpilot.
