14.6.2026
Vaikka elämä näyttää soljuvan, konkreettisten asioiden tekeminen on minulle voittopuolisesti työlästä. En tiedä onko niin muilla. Otetaan esimerkki, sunnuntaimarkkinat ei-ihan-vieraan espanjalaisen kaupungin toisella laidalla. Muut eivät lähde omista syistään ja auto on liian hyvällä parkkipaikalla. Päätän kävellä markkinoille keskellä päivää. Niin aikuiset ihanteissani elävät, mies retkeilee ja staijaa normaalisti tuntikausia avomailla.
Oikaisen vanhan kaupungin mintunlehvillä kuorrutettuja kujia katolisten pyhäjuhlan paukkeessa. Paikalliset ovat pukeutuneet ykkösiin, pop up alttareilla otetaan kuvia kuin punaisella matolla, mummojenkin hiuksissa on kukkia. Askellan väkijoukossa nykyisen kaverini pelon kanssa.
Vanha kaupunki loppuu ja huomaan päätyneeni rannan toiseen päähän kauas määränpäästäni. Otan käsivaralta uuden suunnan, kaupunki ei ole suuren suuri, olen joskus ajanut ulkokautta markkinoiden vieressä sijaitsevaan Lidliin. Kävelen pohjoiseen, aurinko paahtaa klinkkereihin, tyhjät kadut, bussiasema, valkoisia halleja, yksi aukinainen baari jonka terassilla puhutaan tanskaa. Missä mahdan olla. Kulman ympäri avenidalle. Toinen kortteli, samannäköisiä taloja, tähän suuntaan kun etenen päädyn perille. Tutun näköinen baari jonka terassilla puhutaan tanskaa. Mieli pamahtaa tyhjäksi. Kirkontornia ei näy. Merihän on siis tuolla päin. Tuolla. Aurinko paistaa rapattuihin seiniin. En tiedä missä suunnassa meri on. Kaikki maamerkit ovat hävinneet. Kadun toisella puolen kävelee nainen, sitten on ihan hiljaista, edes vaaleakiitäjä ei kirskuta. Tärisyttää. Istun katukivelle ja räpelöin aurinkolasit otsalle. En näe mitään ilman rillejä. Jospa annan periksi ja jaan sijaintini, pyydän hakemaan minut autolla kämpille. Täältä jostain. En sittenkään osannut. En osaa mitään yksin.
Avaan karttasovelluksen. Entinen minä pitäisi elettä periksi antamisena. Nykyinenkin pitää elettä periksi antamisena, mutta periksi antamisen merkitys on muuttunut. Määränpääsi on 10 minuutin päässä. Olen tehnyt ihan hassuja lenkkejä kilometrin säteellä. Kävelen googlen kanssa kunnes näen liikenneympyrän jossa on tuttu patsas, päätön kehonpainoharjoittelija.
Patsaita, nojatuoleja, Aeroflot-pinssejä, lämmintä vettä juomapullon pohjalla, kortti ei käy ja kassin pohjalla on yksi euro. Kierrän markkinakäytävää väärään suuntaan ja törmäilen koirien hihnoihin. Mekkoja joista en tiedä sopivatko ne minulle. Koru jonka hintaa en tiedä. Nilkkarengas josta ei tiedä yltääkö se nilkan ympäri. Nuo laivamaalaukset puhuttelisivat tytärtä joka makaa kipeänä kämpillä. Ihmiset kulkevat plataanien alla. On vaikea ajatella olevansa yksi heistä koska jos olisin kuten he, sovittaisin noita farkkushortseja, toteaisin ne ehkä liian pieniksi, tutustuisin tyyppeihin. Mutta ei, voimani eivät riitä mihinkään. Etenen katsellen paikallisia megababeja ja hämähäkkimiehiä, miten ihmeessä heidän voimansa riittää ja minun ei. En tarvitse täältä mitään. En tahdo olla ulkomailla yksin. Halajan tuettua elämää, aurinkomatkojen oppaan kädet palleaan ja selkään. Stingin Fragile soi coverina, taulunmyyjän takana siintää Lidl, mäkkäri ja palmut, kotoinen kehonpainoharjoittelijan patsas.
Kämpillä päässä heittää. Menomatkan avuttomuus tuntuu sietämättömältä, sisäinen elämä käsittämättömältä ja palaneelta. Olen saanut auringonpistoksen. Vain hullu lähtee liikkeelle siinä lämpötilassa silti lähdin. Farkkushortsit oli mielessä ja arkinen piipahtaminen paikassa joka ei ole ehtinyt Lonely Planetiin. Tiedän etten kovin hyvin kestä aurinkoa silti lähdin. Halusin tutkia millainen nykyään olen, kokea tavallista elämää, katsoa kuolenko. Ja mikäs niin tehdessä, en ollut missään Algecirasissa.
Mitä muuta sain? Ensin huonoa vihaisuutta kun minusta ei ole paahteisille kaduille kävelemään. Tai on, mutta sitten loppupäivä tässä kunnossa. Vähitellen parempaa vihaisuutta siitä että piti lähteä yksin. Voi miten jälkimmäinen soittaakaan pienen kelloja ! Vitutus ei tarkoita että kukaan läheiseni olisi tehnyt mitään väärin, päinvastoin, ihmisillä on erilaisia ja -aikaisia ohjelmia, tytär oli kuumeessa. Uskoin kun mies sanoi ettei parkkipaikasta kannata luopua. Mies luotti harkintakykyyni, puhui huolimattomasti niin kuin aikuiselle puhutaan. Meillä oli tosin vuokralla isohko Mercedes.
Illalla kylvin meressä, olen jo oppinut odottamaan tätä hitaampaa tilaa. Laveammin: Minullahan siis on voimia, markkinareissullakin indeed käytin niitä, voimia voi käyttää myös pitämällä pintansa väsyneenä ja eksyksissä, olla kaksivuotiaan itsensä äiti, se on iso teko.
